keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Vertaistukea?

Jälleen tulee kuvatonta postausta. Pahoitteluni siitä, mutta on pakko tulla vähän avautumaan ja toivoa että täältä saisin vähän vertaistukea.

Jos lähdetään selvittämään tätä pitkän kaavan mukaan, niin on pakko aloittaa taustoilla. Teen tämän nyt siis lähinnä siksi, että pystyn samalla jotenkin analysoimaan ja käymään tätä läpi mielessäni. Jos/ kun teillä on omia kokeuksia tai mielipiteitä ko. asiasta, niin pyydän mitä kauneimmin kommentoimaan ja jakamaan ne kanssani.

Yllättävää kyllä ongelmani käsittelee hevosia, tai Netteä jos ihan tarkkoja ollaan. Tänään iski taas epävarmuus ja olin syvästi mietteissäni kun läksin tallilta.

Johtuen näistä erinäisistä kavio-ongelmista, on Neten liikutus ollut kesästä saakka aika mitään sanomatonta. Aina on ollut joku kenkä irti, bootsi rikki tai muuta vastaavaa. Ja ilman popojahan se hevonen ei liiku puhtaasti ollenkaan. Joten tässä ollaan oltu pattitilanteessa niin monta kertaa, että en enää pysy laskuissa mukana.

Ongelma ei nyt kuitenkaan varsinaisesti ole kaviot, niillä mennään mitä on ja se tehdään mikä on mahdollista. Positiivista tässä on ollut se, että Nette osaa myös itse huolehtia omasta liikunnastaan ja sillä on ihan omat treenimetodit, joihin kuuluu kiitolaukat ja hyppelyt laitumella. Kaiken huipuksi, ovat tallin  tarhat/laitumet niin suuria, että niillä voi kevyesti harrastaa kunnon liikuntaa, se ei ole satametriä ja käännös vaan siellä tosissaan voi juosta. Ja Nette on osannut tämän käyttää hyödykseen.

Nyt kuitenkin kun tämä ihanaakin ihanampi sieni tuli keskuuuteemme, joutui Nette eristyksiin muista, ihan vaan varmuuden vuoksi. Mikä on ihan luonnollista, kun yritetään estää sen pahaisen sienen  leviäminen. Eristystarha on tietysti aika pieni, ja siellä ei voi harrastaa noita moninaisia liikunnan muotoja.
Ja tästä pääsemme aasinsiltana tämän päiväiseen murheeseeni.

Johtuen näistä kahdesta edellä mainitusta seikasta, on meillä nyt ollut siis kaksi ongelmaa. Se, että kunnon liikutus ei ole onnistunut, eikä töitä ole kunnolla voitu tehdä, on ensimmäinen ongelma. Nette on siis väkisin saanut olla vähän villimpi ja keskustelua siitä kuka päättää ei ole käyty eikä sitä ole toisteltu.
Nyt tämä ongelma kärjistyy, kun Nette kerää paineita pikkutarhassa, kun se ei pääse liikkumaan. Jolloin myös näiden paineiden takia, joudumme tilanteisiin joissa paine purkautuu ryöpsähdyksinä, jotka nyt muodostavat olemassa olevan ongelmani.

Olimme tänään pyörössä ja siellä taas tajusin ongelmamme ytimen ja mietin kuinka haastava hevonen Nette on.
Viimeksi kun siellä ollaan Neten kanssa käyty, niin suunnat on vaihtunu nätisti pienillä merkeillä ja kaikki on mennyt hyvin. Nyt kun taukoa on ollut ja kaikki edellä mainittu on lisämausteena, niin kuinka ollakaan.. Pyysin suunnan vaihdosta, vastauksena sain niin vahvan reaktion että ihan hämmästyin. Pystyyn hyppimistä, pukittelua. Tämä jatkui jokaisella kerralla, kun vauhtia halusin vaihtaa. Ja ne pukit oli osoitettu minulle, välillä tuntui että se perse jopa läheni koko ajan minua. Nette todella haastoi minut, taas.

Sen enempää puuttumatta siihen, miten tuon tilanteen ratkaisin, halusin nyt vaan pohtia ääneenkirjoittaa tämän itselleni auki, jotta ymmärtäisin itse mitä ajattelen.
Nette on vahva hevonen ja se on niin kovapäinen, että koskaan ei vielä elämässäni ole noin luupäistä hevosta tavannut. Samaan aikaan se on niin herkkä, että pieninkin ele vaikuttaa siihen. Tämä jo itsessään aiheuttaa aikamoisen ristiriidan.

Kun siis tämä hevonen tahtomattaan, mielestäni tämä on nyt tilanne johon hevonen on joutunut, ilman että se on itse siihen voinut vaikuttaa, on kamalissa paineissa, on siihen hirveän vaikea mennä tekemään mitään. Kaikki reaktiot mitä saan ovat liioiteltuja, liika paine ei aiheuta mitään hyvää ja liika lepsuilu taas lietsoo osaltaan kapinointia. Ja se ei todellakaan ole hyvä asia.

Kukaan muu ei varmasti pidä Netteä niin haastavana kuin minä. Eihän se vaikuta niin vaikealta, kun sitä tarkastelee välimatkan päästä. Minulla on kuitenkin asiaan ihan erilainen näkökulma ja minä haluan tuntea tuon hevosen läpikotaisin. Minä haluan, että se luottaa minuun oli tilanne mikä hyvänsä, haluan että se voi tukeutua minuun, kun sen oma paineensietokyky ja stressitaso ylittyy. Se vaan tuntuu välillä niin vaikealta!
Pääsemme välillä harppauksin eteenpäin, mutta yleensä tuntuu että etenemme yhden askeleen eteen ja kaksi taaksepäin.

Tänäänkin, kaiken tuon hyppelyn ja uhittelun jälkeen, minulla oli vieressäni hevonen, joka seurasi minua. tuli perässä, pysähtyi ja kiinnitti kaiken huomionsa minuun ja halusi olla seurassani. Edistystä on siis tapahtunut paljon. Mutta se ei riitä minulle, vaadinko siis liikaa?
Mitä jos tämä tilannne ei koskaan muutu? Jos tässä on kaikki mitä hevosesta irti saan. Mitä jos teen jotain koko ajan väärin tajuamattani sitä?

Näitä asioita olen miettinyt tänään. Nette on aivan mahtava ja se on minun seuraava oma hevoseni, mikäli se vain minusta riippuu. Silti välillä mieleeni hiipii epävarmuus, onko se sittenkin liian haastava minulle? Mitä jos en pärjääkään? Mitä jos sen liikunnan tarve on niin suuri, että minulla ei vaan riitä aika?
Tosin itsekkäästi voin samaan aikaan todeta, että minä kuitenkin teen/tekisin kaikkeni, jotta sillä olisi hyvä olla ja jotta sen ei tarvitsisi olla noiden ristiriitojen riivaama.

Eihän se pahalla ole sellainen kuin se on. Tämän hetkiset olosuhteet vaan vaikuttavat liikaa kaikkeen, tai näin sen ainakin itse haluan itselleni järkeistää.
Ei ole reilua sille hevoselle, että se on sietokykynsä äärirajoilla. Uskon sen olevan itsekin hyvin hämmentynyt tästä.
Ja nyt voidaan miettiä inhimillistänkö liikaa, kuvittelenko koko tilanteen? Ehkä, ehkä en.

Tässä ei nyt edes päästä mihinkään huikeaan loppupäätelmään, vaan asia jää roikkumaan. Katsotaan miten tämä edistyy. Huomenna, kun en ole väsynyt ja on uusi päivä, nään tämän asian varmasti taas ihan eri tavalla ja realiteetit on taas kohdillaan. Mutta kai se on hyvä joskus vähän kyseenalaistaa asioita.

Päätön ja hännätön teksti lähenee loppuaan. Kommentteja ja mielipiteitä kiitos. Rakentava palaute ja keskustelu olisi mahtavaa..

10 kommenttia:

  1. Voi että mä sitte tierän mistä puhut..

    Meillä Liinukan kans ei oo ollu kyllä kovin helpooa, on toki hetkiä kun kaikki menee hyvin, varsinkin selästä käsin mutta maastakäsin on niin paljon tehtävänä ja välillä on niin sellanen olo että en vaan jaksa, tuntuu ettei se vaan päästä tarpeeksi lähelle ja mä meinaan aina heittää hanskat tiskiin MUTTA sitte tulee aina se kohta kun se myöntyy ja se antaa taas jaksuja jatkaa..

    Voihan se olla kun ne on TAMMOJA, ei yksikaan ruuna oo ollu noin monimutkaanen ja kovapäinen, toki meirän Vilja on helppo mutta se on varsa vielä ja tekee kaiken ku mami sanoo..

    ja en oo itte päässy vaikuttamaan Liinukan menneisyyteen, en tierä oikeen mitä on tapahtunu ku se on niin kova mutta sitte niin pirun herkkis.

    VastaaPoista
  2. Tiesin, että juuri sinä ymmärrät! :)

    Niinhän niitä aina sitten tulee niitä hyviä hetkiä ja onnistumista. Eikä meilläkään nyt siis mitenkään huonosti ole edes mennyt. Mietin vaan, että tuleekohan Nette aina tekemään tuota samaa, haastaa tasaisin väliajoin ja tarkastaa missä mennään..

    Ja uskon todella, että tuo tamma-osuus tuo sen oman ulottuvuutensa tähän. Toisaalta juuri siksi niistä tykkään, en edes halua sellaista tossukkaa.
    Itseasiaasa luulen, että Netellä on kiima tuloillaan, silloin se on yleensä "vähän" hankalampi tapaus. Voi kun vain itse voisi sen hevosen oloja helpottaa..

    Noi pimeät menneisyydet on kyllä aina pahoja, niistä kun selviäisi niin paljon. Ja moni asia olisi varmasti aivan selvä, jos vain tietäisi mistä se johtuu.
    Voi kun ne osaisivat puhua!

    VastaaPoista
  3. Voi tammat! Ja kun tietäisi mistä on aina kiinni asiat. Itsekin samaa mietin tänään, kun tamma on ollut jumissa. Johtuuko vääränlaisesta liikunnasta, liian vähäisestä liikunnasta, ruokinnasta??? Ollaanko vaan vääriä ihmisiä tuon tasoiselle estehevoselle, kun omat taidot ei riitä sillä hyppäämään vielä?

    Vähintään kerran kuussa mietin, että minulla pitäisi olla pitkämielinen suomenhevosruuna. Mutta silti en ikinä voisi kuvitella myyväni tuota tammaa eteenpäin. Tai ehkä jos kaikki menisi tosi hyvin, niin sitten. Mutta en niin kauan kuin on selvittämättömiä juttuja jotka haluan ratkaista ja saada asiat toimimaan.

    Ja sittenkin mietin, saisiko joku muu ne asiat toimimaan paremmin...

    VastaaPoista
  4. Minulle ei onneksi tule noita ruuna-ajatuksia! Olen kyllä henkeen ja vereen tammaihminen, tämän kyseisen kanssa, vaan kyseenalaistan oman toimintani useammin kuin koskaan ennen.

    Mutta Siperia opettaa. :)

    Mutta tuohan on loppumaton oravanpyörä, kun tuolle epävarmuuden ja kyseenalaistamisen tielle on kerran lähtenyt. Tuo kun mietit, että tekisikö joku muu paremmin..
    Hmm, jos miettii asiaa siltä kannalta, että olisiko joku vaikka osaavampi ja kokeneempi, niin varmasti. Ainahan löytyy "parempia" kuin on itse. Mutta sitten taas toisaalta, vaikka joku olisi osaavampi, tarkoittaako se välttämättä sitä, että hevonen olisi onnellinen tästä osaamisesta? Epäilen vahvasti että ei. Ei sitä hevosta tee onnellisemmaksi se, että sillä on huippuratsastaja tai kouluttaja. Mielestäni hevosen onnellisuuteen (jos sellaisesta voidaan puhua), vaikuttaa eniten se, miten sitä hoidetaan ja minkälainen suhde sillä on siihen omaan ihmiseen. Ne ovat kuitenkin sosiaalisia laumaeläimiä. Se että olet osa jonkun hevosen laumaa ja se luottaa sinuun johtajana ja kunnioittaa ja ymmärtää sinua ja sinä kunnioitat ja ymmärrät sitä, on paljon enemmän arvoista kuin se, että osaisit ratsastaa juuri oikein tai tehdä juuri oikeita asioita oikealla hetkellä. Hevonen antaa anteeksi virheitämme niin paljon enemmän kuin uskommekaan. Se ei tuomitse sinua paskaksi omistajaksi, tai jos se niin tekee, ollaan jo niin syvässä suossa, että sieltä alkaa olla todella vaikea nousta ylös.

    Tällaista olen itse järkeillyt, tai sitten yritän vaan uskotella itselleni asioita minulle parhain päin..:)

    VastaaPoista
  5. Mä en oo ehtiny lukemaan viimeaikoina mitään ja tämähän jo kiimaksi paljastui, mutta aijoin vain sanoa että Nette kuulostaa todella, todella samanlaiselta luonteelta kuin Hertta. Mä oisin voinu kirjottaa ton sun blogitekstin. :D

    Oon samaa mieltä siitä että hevonen on ihmisen kanssa onnellisimmillaan sillon kuin sillä on oma, luotettava ihminen, esim. ratsastustaidolla ei ole niin suurta merkitystä. Ja mäkään en oikeen pääse sinuiksi ruunien kanssa...

    VastaaPoista
  6. Hevonen ei tosiaan kysy ihmiseltään, kuinka hyvin osaat ajaa tai ratsastaa. Se on tyytyväinen kun perustarpeet täyttyvät. Se pitää sinusta, jos ja kun osoitat olevasi turvallinen johtaja, johon se voi luottaa erilaisissa tilanteissa. Kunnioitatte molemmat toisianne ja teillä on keskinäinen side. Tämä vaatii työtä ja aikaa.

    Olen tammaihminen ollut aina, vain yksi ruunan reppana on minut lääpälleen saanut. Harmi, että tämäkin ruuna on jo taivaslaitumilla.

    Joku viisas sanoi joskus, että tammat kyseenalaistavat enemmän mitä orit ja ruunat. Vaikka ne osaisivat asiat ja tietäisivät miten pitää tehdä, ne helpommin kyseenalaistavat. Tiedä häntä sitten.

    VastaaPoista
  7. Jenni: Hyvä, että mulla on joku sielunkumppani joka ymmärtää! (Viipin kanssa taidetaan olla kanssa ihan samoilla linjoilla:))

    Tarz: Näin juuri! Olen aivan samaa mieltä, ja aikaa se todella vaatii. Vuosi ei vielä ole mitään noiden asioiden kanssa. Meillä taitaakin Neten kanssa olla vielä etsikköaika menossa..

    Minun sydämeni on myöskin vain yksi ruuna vienyt, sekin oli shetlanninponi joka omasi vahvan tahdon. Ei siis ihan tossukka sekään.. (ja se jos joku on opettanut minulle tasapainoilun ja periksi antamattomuuden hevosten kanssa.)

    Uskon kyllä tuohonkin, että tammat kyseenalaistavat enemmän. Kun orille tai ruunalle on tehty selväksi asiat, ne yleensä myös pysyvät selvinä (varmasti on poikkeuksia. Mutta tamman kanssa ollaan aina vähän heikommilla kantimilla.
    Mutta sitten taas, kun tamman kanssa saat sen suhteen luotua, niin sitä ei enää mikään mahti maailmassa poista.

    VastaaPoista
  8. Minulla on maastakäsin Irmelin kanssa todella hyvä suhde. Se tulee perässäni minne vaan eikä ikinä jyrää päälle. Näin ei ollut silloin kun se tuli meille, vaan luottamus on rakennettu.

    Jos saisin saman suhteen rakennettua ratsastaessa, en varmaan koskaan miettisi sen myymistä. Mutta taas sunnuntaina kisoissa, vaikka oli lähes ammattilainen selässä, tuli menneittein vuosien moninkertainen suomenmestari esteratsastuksessa (Kimmo Kinnunen) kommentoimaan, että: "voimakas ja hyvä hyppy, mutta taitaa olla vaikea ratsastaa."

    Mutta luovuta en, ennen kuin olen tehnyt töitä sen kanssa. Jos opin tällä hevosella ratsastamaan ja hyppäämään, onnistuu se sen jälkeen ihan millä vaan. Toinen ammattilainen, Pinja Immonen, on sanonut, että Irma on muutaman ihmisen hevonen. Pidämme sen muutaman ihmisen ratsastettavana jatkossakin, sanoo kuka hyvänsä mitä sanoo.

    VastaaPoista
  9. Jotenkin itse usko siihen, että jokainen hevonen on jollain tasolla yhden ihmisen tai muutaman ihmisen hevonen. Ei se hevonen moneen ihmiseen sellaista kunnon suhdetta luo elämänsä aikana. Se kun ei hetkessä tapahdu.

    Ja olen samaa mieltä siitä, että vaikka suhde maasta käsin toimisi, on se rakennettava uudestaan tai eri tavalla selästä käsin. Ja siihen sitä aikaa kuluu vielä enemmän, tsemppiä siis siihen! :) Jonain päivänä huomaat, kuinka kaikki toimii, etkä enää edes muista miksi joskus oli niin vaikeaa :)

    VastaaPoista
  10. Kiitos tsempityksestä; toivottavasti huomaan. Mun ongelma on, että ongelmatilanteissa jännitän niin kovasti, että hevonenkin jäätyy. Luottamus ja johtajuus tulee varmasti siitä, että saan ratsastettua ne tilanteet läpi.

    VastaaPoista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)