tiistai 20. maaliskuuta 2012

Olen vähän miettinyt

Ihan näin ensi alkuun taas pienimuotoinen huomautus: On ihanaa kun blogiani jaksaa seurata näinkin monta ihmistä, arvostan joka ikistä lukijaani,  eivätkä lisäseuraajat koskaan ole pahasta ja toivotan kaikki tervetulleeksi. Mutta pyydän teitä rakkaat lukijat, älkää linkittäkö blogiani sinne vihreälle hevossivustolle. Olen pari kertaa aiemminkin asiasta maininnut, kun olen huomannut kävijäpiiikkejä blogissani ja todennut, että saa linkittää kunhan hiukan suodatatte mihin linkitätte. Nyt muutan hieman pyyntöäni ja pyydän, että ette linkitä sitä sinne ollenkaan. Taas joku lukija oli sen sinne laittanut ja ilmeisesti seuraava järjenjättiläinen siellä huutelee, että piilomainostan omaa blogiani, huoh. Eipä tässä olekaan parempaa tekemistä.
Niin kauan kun sen sivuston teemana on haukkua muita ihmisiä ja taannuttaa kaikki siellä käyvät henkilöt lapsen tasolle, en halua olla sen foorumin kanssa missään tekemisissä.

No niin ja sitten siihen itse asiaan, jota olen miettinyt. Mietin paljon asioita, ehkä jopa liikaa. Kaiken analysointi ja pohtiminen on pidemmän päälle aika kuormittavaa touhua, koska yleensä sellaista ultimaattista totuutta tai kaikenkattavaa vastausta ei ole olemassakaan.

Mutta jos nyt otetaan asia kerrallaan; vielä muutama vuosi sitten olin vakuuttunut siitä, että minusta tulee joku johtaja ja uraohjus. Hakeuduin myös sellaiseen koulutusohjelmaan josta tiesin olevan hyötyä tässä minun hankkeessani. Opintojen alettua olin edelleen samoilla linjoilla ja näin itseni tulevaisuudessa yrityksen strategisessa johdossa luoden sitä uraa, jota olin jo pidemmän aikaa suunnitellut.
Jotain kuitenkin tapahtui, etsin uudelta kotipaikkakunnaltani vuokrahevosta ja sellaisen löysinkin. Tässä vaiheessa ei vielä mikään muuttunut, mutta näin jälkikäteen ajatellen olen muutamaan kertaan pohtinut, että kohtalo puuttui peliin jo tuolloin.

Hevonen jonka löysin oli Ibi, josta voitte lukea hänen omalta sivultaan. Ehkä joskus vielä palaan tarkemmin tuon hevosen tarinaan ja siihen, kuinka paljon se hevonen lopulta vaikuttikaan elämääni. Niin kuin sanoin, pysyivät suunnitelmani huikeasta urasta mielessäni vielä muutaman vuoden ajan. Aikaa kului ja tilanteet muuttuivat. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että Ibiä ei ollut enää oli uusi hevonen. Nette.
Nette on toinen hevonen, joka on vaikuttanut elämääni myös paljon ja tämä neiti aiheutti varmasti lopullisen sysäyksen tälle minun mielessäni vellovalle murrokselle.

Tässä pikkuhiljaa mielessäni on itänyt ajatus ja mitä enemmän aikaa kuluu sitä varmempi olen siitä, mitä minä haluan tehdä. Teen sitä nyt työn ja opiskelujen ohessa. Tutustun uusiin ihmisiin ja hevosystäviin, olen saanut tässä reilun puolen vuoden aikana monta uutta aivan mahtavaa hevosystävää, joiden kanssa harjoitellaan salonkikelpoisen hevosen elämää. Tähän hommaan on syttynyt ihan uudenlainen palo, kun olen noiden hevosten seurassa teen juuri sitä mitä haluan. Ratkomme ongelmia, yritämme ymmärtää, saada kontaktin ja elää siinä hetkessä.

Hevosten kanssa ei voi kiirehtiä. Vaikka tuloksia pitää saada, niin niitä ei koskaan saada tunneissa tai päivissä eikä edes viikoissa. Tulokset ovat tärkeitä ja päämäärä on tärkeä, mutta samaan aikaan se matka sinne päämäärään on vielä tärkeämpi. Joka kerta ollessani hevosten kanssa opin jotain uutta, jokaisella kerralla ne antavat palasen enemmän kuin edellisellä kerralla. Ja kun päästään siihen lopputulokseen, niin sillä ei enää ole edes niin suurta merkitystä, koska koko se matka jonka hevosen kanssa olet kulkenut on muovannut sinua ja hevosta. Ne maalliset ja materiaaliset asiat ovat jääneet toisarvoiseksi.

Nyt siis mieleni on muuttunut, en havittele enää sitä loistavaa uraputkea. En enää koe sitä kovin tärkeäksi, että menestyn työelämässä. Itse asiassa olen alkanut kyseenalaistaa koko systeemin. Kuka on päättänyt, että nuo uraohjukset ovat niitä elämässään onnistuneita? Miten on käynyt niin, että sitä enemmän sinua arvostetaan mitä korkeammalle johtajan pallille pääset?
Minusta paljon tärkeämpää on se, että nauttii siitä mitä tekee. Ja, että uskaltaa tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Eivätkö onnistujia ole ne, jotka saavat elää elämäänsä juuri niin kuin haluavat?

Jotenkin sellainen suorituskeskeinen ilmapiiri kuitenkin vallitsee kaikkialla. Sinun tulee olla paras, pitää parantaa koko ajan, olla tehokas, tehdä tulosta, keksiä uutta, kestää jatkuvaa muutosta, olla valmis toimimaan koko ajan oman mukavuusalueen ulkopuolella, sietää painetta, sietää sressiä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Minussa on herännyt vastarannan kiiski kaikkea tuota edellä mainittua kohtaan, se on liian pinnallista. Liian välineellistettyä liian jotain.

Kuitenkin realistina ymmärrän, että hevosala ei ole ala, jolla ainakaan näissä mittakaavoissa eletään. Mutta pointtini onkin kai se, että ajatusmaailmani on muuttunut radikaalisti. Nyt haluan "hyvän työn" vain siksi, että minulla on varaa tehdä sitä mitä oikeasti haluan. Työ on minulle instrumentti saavuttaa se. Ambitiot eivät ole hävinneet mihinkään, ne ovat vain vaihtaneet radikaalisti suuntaa.

Tällainen sekametelisoppa tänään, minkälaisia ajatuksia tämä teissä herättää?

12 kommenttia:

  1. oi, mä niin... ei sille ole sanaa.. arvostan? kunnioitan? fanitan? noo, jotain siltä väliltä, ihailen sua!
    Miten kirjoitat kaikista tärkeistä asioista (mm.eläinrääkkäys jne.) ja saat ajattelemaan. Itsekin kirjoitan blogiini joskus syvällisempiä tekstejä, mutta ne rajoittuvat minuun omaan maailmaani, en osaa kirjoittaa eläinten kohtelusta! Siksi tykkäänkin (vaikka se on hirveää!) lukea blogiasi.. Ja sinun vahvoja mielipiteitäsi.

    Kirjoitat vaikeista hevosista, joilla ratsastat. Ja valat uskoa minuunkin, pientä toivon kipinää, että voisin itsekin onnistua (hankalan)ponini kanssa. Olen myös kiinnostunut luonnollisesta hevosmiestaidosta, tämäkin on osittain seurausta blogistasi. :)
    ~Panda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Panda,

      Kiva kuulla, että arvostat kirjoituksiani ja että ne saavat sinut uskomaan myös itseesi. :)
      On aina mahtavaa kuulla, että kirjoitukseni voivat auttaa muita, siitä saa aivan uskomattoman hyvän fiiliksen, kiitos siitä!

      Ja tsemppiä ponisi kanssa, varmasti onnistut sen kanssa. Se saattaa viedä aikaa, mutta kaikki aika on sen arvoista. :)

      Poista
  2. Ihana teksti :) Ajattelen tuosta ura-asiasta pitkälti samoin, kuin sinä. En tosin koskaan ole havitellut mitään huippu-uraputkea, mutta nyt olen aivan tyytyväinen siihen, että olen töissä huoltoasemalla. Kaikkien tavoitteiden ei aina tarvitse olla nimenomaan työelämässä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)
      Niinpä, se on vain jännä miten se yhteiskunnan paine kohdistuukin kaikki siihen työelämään.
      Ja samaan aikaan on kamalat ristiriidat, kun pitäisi jaksaa olla töissä pitkään ja pitäisi kehittää itseään koko ajan. Mutta miten kukaan jaksaa tehdä sitä työssä, joka vain ottaa kaiken mutta ei anna mitään takaisin?
      Ihmisten pitäisi enemmän arvostaa itseään ja luottaa siihen, että he itse tietävät mikä on parasta heille ja uskaltaa myös tehdä sen mukaan.

      Poista
    2. IHmisen pitää tehdä sitä, mitä hän ei voi olla tekemättä. Kärjistetysti sanottuna siinä on se oma juttu.

      Aika fakiireja ovat ne, jotka todellakin toteuttavat itseään leipätyössään. Yleisesti ottaen on ihan hyvä, ettei ole uraohjus, koska sellaiset useimmiten enemmän tai vähemmän elävät työlleen. Ja työn tarkoitus on kuitenkin vain elättää tekijäänsä.

      Toki se on plussaa, jos sitä sattuu rakastamaan. Mutta luulisin, että liika kakku on aina liikaa kakkua. SIksi voi olla jopa parempi jakaa päivänsä siten, että tekee "ihan ok-duunia" klo 8-16" ja sen jälkeen vaihtaa vapaalle tekemään sitä, mitä voisi tehdä enemmän kuin mihin tunnit vuorokaudessa riittää.

      Pysyy jonkinlainen tasapaino. Unelma-ammatistakin tuppaa joskus tulemaan vain työtä, ja sekin alkaa väsyttää.

      Poista
    3. Niinpä, olen miettinyt samaa.
      Jos harrastuksesta tuleekin yht'äkkiä työ ja se on liian vakavaa, niin häviääkö koko hommasta hohto? Luulisin.

      Siksi hankinkin tuon "siistin sisätyön", jonka rinnalla voin sitten harrastella niin paljon kuin sielu sietää :D

      Poista
  3. Jollain ihmeellisellä tavalla, en pysty sitä tarkemmin selittämään enkä analysoimaan enkä edes perustelemaan, olen miettinyt että sinussa on tapahtunut jokin muutos. En tarkoita nyt mitään käytöksessäsi tapahtunutta muutosta vaan ehkä jotain henkistyneempiin asioihin liittyvää, jotain syvempää joka liittyy arvoihin. En tod tajua itsekään miten tämä on päähäni tullut, ehkä johtuu vain siitä että olen aika herkkä aistimaan asioita koska olen varsinkin nuorempana seurannut muita ihmisiä enemmän sivusta. Jollain tapaa tämä ajatukseni liittyy varmasti myös siihen mitä olen näitä blogikirjoituksiasi lukenut. No ehkä tämä on vaan näitä minun hölönpölyjuttujani, tämäkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuike, en epäile hetkeäkään ettetkö olisi sitä miettinyt tai jollain tiedostamattomalla tasolla ajatellut! Olethan sinä kuitenkin seurannut sivusta jo muutaman vuoden minua. :)
      Enkä osaa sitä itsekään oikein sanoiksi pukea mitä on tapahtunut, koska se ei ole ns. näkyvää esim käytöksen muutosta tai muuta.

      Mutta joku on muuttunut ja olen tästä muutoksesta hyvin, hyvin, iloinen. Ikäänkuin olisin löytänyt itseni uudelleen. :)

      ..Puhutaan siis molemmat hölynpölyjuttuja! :D

      Poista
  4. Oon ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on vaan ja ainoastaan se yksi ja ainut elämä elettävänä. On toki hyvä pitää mielessä, että jostakin ja jotenkin on 'elanto' tienattava, mutta siltikin tärkeämpää on, että viihtyy ja on sinut itsensä kanssa. Joka suhteessa. Vaikka ei olla kovinkaan kauaa vielä tunnettu, niin oon huomannut kans jotenkin pienesti susta ulospäin huokuvan epävarmuutta. Siis epävarmuutta tulevaisuuden kanssa. Oon pari kertaa ihmetellyt, että minkä takia Suvi ei vaan yksinkertaisesti tekis sitä mitä se rakastaa? Olis hevosten kanssa. Pakko myöntää että sulla nousee ihan erilainen väri kasvoille, aina kun mennään tallille ja ajetaan sieltä pois.

    Mulla itsellä kävi niin, että yritin liikaa muutama vuos sitten. Olin koulussa ja töissä yhtäaikaa ja kävin kotona vaan lenkittämässä koiran ja nukkumassa. Se ei ollut pidemmän päälle mukavaa. Aamusin ei jaksanut enään herätä ja tuli mietittyä vaan sitä, miten on tässä tilanteessa. Rahapuoli oli sillon tosiaan hyvin kunnossa, ja olin tottunutkin elämään aika 'leveästi'. Mutta, nyt teen noita henkilökohtaisen avustajan duuneja ja voin kertoa että niistä saa aivan täysin toisenlaiset 'kiksit'. Viihdyn siinä työssä tosiaan ja mulla on aikaa myös Lounalle. Tietty nyt mennään aika pienellä budjetilla verrattuna entiseen, mutta onpahan sitä rikkaampi fiilis tuolla sisällä :)

    Äläkä ikinä mieti, mitä ihmiset sulta odottaa. Äläkä miksikä ne sut haluaa isona, äläkä sitä mikä näyttää muiden silmissä hyvälle. Tiedät kaikkeen vastauksen kun lähdet tallille ja tuut sieltä takaisin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan niin.

      Mutta en ole koskaan tehnyt sitä mitä ihmiset multa odottavat, vaan olen aina tehnyt niin kuin haluan. Ja oikeasti halusin aikaisemmin luoda uraa, se oli se minun juttuni.
      Nyt se tilanne on vaan muuttunut ja onkin muuttunut aika radikaalisti.

      Epävarmuushan tulee vaan siitä, että jollain tasolla sellainen taloudellinen turva on oltava olemassa. Vaikka kuinka rakastan touhuta hevosten kanssa, niin en jaksaisi sitä, että lasken joka ikisen sentin.
      Mukavuussyistä siis kuitenkin haluan työn, jolla elätän itseni helposti.

      Jonka takia ainakin toistaiseksi haluan myös sen toisen työn tähän rinnalle.
      Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen oppinut enemmän ja osaan enemmän voin vähentää töitä ja tehdä enemmän hevostöitä. Ennen kuin siitä hommasta saa kannattavaa tarvitsee kuitenkin osata niin paljon enemmän kuin nyt.
      Ja Suomessa se ei välttämättä koskaan ole mahdollista. Varsinkaan, kun minun keinoni eivät ole niitä tunnisa tuloksiin-keinoja ja opetan hevosellesi kaikki ratsastustemput-keinoja.

      Poista
  5. Näin humanistista alaa opiskelevana en voi sanoa, että olisin ollut samassa tilanteessa ura-ajatusten suhteen. Tiedän kuitenkin, mitä tarkoitat.
    Oma mieheni aikanaan jopa vaihtoi työpaikkaa, kun häntä painostettiin etenemään urallaan kohti johtotehtäviä. Hän ei halunnut, koska hän halusi tehdä sitä perustason työtään, mistä nautti eniten eikä istua palavereissa.
    Hevosalaan verraten; et saisi enää ratsastaa tai olla käytännössä hevosten kanssa tekemisissä lainkaan, istut vain satulahuoneessa miettimässä kuka saa ratsastaa millä ja millaisia varusteita millekin voisi tilata.

    Ihanteellisissa tapauksissa olisikin tärkeää, että jokainen saisi edetä urallaan siihen pisteeseen, jossa viihtyy. Tästä tuskin seuraa hirvittävää johtajatunkua - yllättävän harva sittenkään haluaa sitä jobia (sen palkka kyllä kelpaisi monelle ;) ).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, onhan niitä heppuja jotka oikeasti rakastavat työtään. Tiedän esimerkiksi monta toimitusjohtajaa, joille työ on samalla harrastus. He tekevät sitä, koska he haluavat tehdä sitä.
      Ja hehän elävät tällöin ideaalitilanteessa.

      Mutta saman olen huomannut minäkin, harvat oikeasti sitä johtajan paikkaa ja vastuuta havittelevat. Palkka kyllä kelpaisi kaikille, se ei tosin liene kenellekään yllätys.. :D

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)