lauantai 15. joulukuuta 2012

Sekalainen selostus

Olen ollut taas kirjoittamassa tänne vaikka mitä ja sitten olen jotenkin jämähtänyt tuijottamaan tyhjää kirjoituskenttää hetkeksi ja poistunut paikalta vähin äänin.

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, niin Nette on ollut nyt (taas) aika kevyellä liikutuksella. Syitä tähän on monia, mutta mainittakoon niistä ainainen pimeys, kun olen tallilla ja jäätävät tilsat, joita Nette keräilee jalkoihinsa vaikka olisi 20 astetta pakkasta. Viime kengityksessä ei laitettu tilsakumeja, kun ne ei tämän neidin anturoille tee oikein hyvää. Nyt alan olla sitä mieltä, että jos me aiomme selvitä tästä talvesta ilman jännevammoja, on tilsakumit pakko laittaa. Kahdesta pahasta on nyt valittava se vähemmän paha.

Mutta en olekaan kertonut teille ilouutisia! Meillä on siis taas uusi kengittäjä, joka oli sitä mieltä, että ainakin aluksi lyhyt noin 4-5 viikon kengitysväli olisi Netelle parempi. No pidettiin ensimmäinen neljän viikon väli ja arvatkaas mitä, Neten kavio oli kasvanut sentin, siis sentin neljässä viikossa!!
Tiedä sitten onko kyseessä huf-regulatorin vaikutus, uusi kengittäjä, ruoka, ilma, tonttulakki tai mikä vaan, niin ai että kun olin onnellinen. Nyt on seuraava kenkäys taas jos muutaman viikon päästä (joo, pitelin tätä salaisuutta teiltä kolme viikkoa, hups) ja katsotaan, mikä on silloin tilanne.

Tunteja on ollut säännöllisen epäsäännöllisesti viikoittain ja viime tunti oli aivan mainio. Olen ratsastanut nyt viikkoja lampaankarvalla ja ilman jalustimia tuon jalkani takia ja tunnitkin ollaan siis menty ikään kuin ilman satulaa.  Tuntien teema on lähiaikoina ollut eteenpäinpyrkimys käynnissä ja vähän ravissakin, tämän lisäksi ollaan reenattu siistejä ja hallittuja siirtymisiä. Viime tunti meni ihan nappiin, sain ratsastettua Neten todella herkäksi ja se toimi miltei ajatuksella. Saatiin aikaan muutamia todella hyviä siirtymisiä ja Neten eteenpäinpyrkimys pysyi myös ravista käyntiin siirtymisissä ihan hyvänä. Taas tuli huomattua, kuinka herkkä se hevonen oikeasti onkaan.

Muuten ollaan oikeastaan vaan maastoiltu kuolaimilla ja ilman kuolainta. Tänään piti lähteä kaverin kanssa maastoon, piti tosiaan, se matka loppui noin sata metriä sen alkamisen jälkeen. Kaverihevonen pelästyi jotain ja Nettehän oli sitten myös aivan vakuuttunut, että tuttua tallitietä pitkin jos kävelee, niin vähintään hevosensyöjä hyökkää kimppuun.

Toisin sanoen, tämän päivän treenien teemana oli (jälleen kerran) sen opettelua, että jännästäkin paikasta voi mennä, ilman että minun pitää tulla alas. Ja ehkä myös vähän se, että peruuttelu ja pomppiminen ja muu mukava aktiviteetti ei ole niin mukavaa kun se jatkuu ja jatkuu.

Meillähän oli tuossa aikaisemmin syksyllä tätä ongelmaa (joka tuli ihan puskista), että Nette veti stopin jonnekin paikkaan x ja sitten emme edenneet mihinkään, koska edessä oli jotain tosi kamalaa ja piti vaan yrittää kääntyä kotiin ja peruutella. Tai ihan vain seistä paikallaan pää korkeuksissa ja sieraimet suurina. No, koska tänään noilla samoilla hoodeilla sattui tämä pikku tilanne, niin ajattelin että yritän päästä siitä samantien eroon.
Siispä ensin kun kaveri oli saatettu takaisin tallinpihaan, niin me lähdettiin uudelle yritykselle, stoppi tuli aika pian ja ponin pää kävi sen verran kierroksilla, että ei mennyt informaatio aivan aivoihin saakka. Hyppäsin alas ja menin siis edellä, Nette tuli peloissaan perässä ja vielä tässäkin vaiheessa pysähteli muutaman kerran. Onneksi tästä päästiin yli ja Nette ylitti itsensä ja käveli perässäni. Tosin se ei ollut edelläänkään ihan vakuuttunut siitä, että suojelen sitä niiltä edessä odottelevilta raatelijoilta (joita en muuten näin sivuhuomautuksena koskaan itse nähnyt?), joten se oli hiukan epäluuloisen näköinen.

Käveltiin sitten pieni matka ja kun hevonen rentouitui käännyttiin takaisin. Menin kentälle hetkeksi tekemään samoja harjoituksia mitä teimme edellisellä tunnilla, jonka jälkeen lähdin vielä uudestaan tuonne tallitielle. Liikkuvia osia oli taas liikaa, kun tuuli heitti kaikki puiden lumet meidän niskaan, tarhassa olevat hevoset sekoilivat ja pienellä tiellä tuli vielä auto vastaan. Pakko myöntää, että meinasi taas itsellä siinä huumori loppua, mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun!
Seisoskeltiin taas siinä meidän pullonkaulassa (se paikka missä eniten aina stoppaillaan ja pyöritään) ja mietittiin, että mitä tehdään (=lue, Nette tuijottelee kauhistuneena eteenpäin ja minä yritän pohtia, millä saan hevosen liikkeelle  ja nimenomaan eteenpäin).

Jossain vaiheessa mulla ei enää pokka pitänyt, kun pyysin neitiä eteenpäin ja se aina vaan kääntää päänsä minua kohti ja tyrkkii turvallaan, ihan kuin se olisi sanonut, että "en uskalla, tule alas ja mene edellä", raasu. Kun asiasta oli väännetty jonkin aikaa ja parit pomput/käännökset/peruutukset oli suoritettu hevonen rohkaisi itsensä ja sitten päästiin kuin päästinkin eteenpäin. Yhden kohdan ohi mentiin kyllä puolijuoksua, mutta mitä sitten. Erävoitto ja toivottavasti lisää itsevarmuutta Netelle hommattu. Käveltiin noin satametriä ja käännyttiin takaisin tallille.

Taas myös tuli myös todistettua, kuinka koskaan et voi etukäteen päättää suorittavasi jonkun tietyn tehtävän tai asian hevosen kanssa. Tänään oli taas niin monta muuttujaa, että suunnitelmat vaihtuivat ratsastuksen aikana niin montaa kertaa, etten pysy laskuissa mukana. Lopputulos oli kuitenkin hyvä, itsensä ylittänyt hevoinen ja pari lisäpomppua kokenut ratsastaja. Siis hetkonen, mikä se ratsastajan hyvä asia oli?

6 kommenttia:

  1. Oih! I feel your pain. Me on vuosi taisteltu samanmoisien jumitusten kans. Ollaan tosin jo siinä pisteessä, että useimmiten aikamme tuijoteltua päästään ratsastamalla ohi kauheuksista. Se tunne, kun hevonen töröttää pää pystössä tuijottaen kaukaisuuteen sieraimet väräjäen, ja tunnet sen pulssin pohkeissasi. ... xD

    Tsemppiä! Upean kärsivällinen olet hevosesi kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, nimenomaan se tunne, kun koko hevonen tärisee ja tiedät että seuraava muuvi on 180 astetta ja karkuun! :D

      Nää on kyllä kummallisia, kun ne ajoittain nostaa päätään vaikka mitään ei ole edes tapahtunut, tai sitten minulta on jälleen kerran mennyt sapelihammastiikerin hyökkäys kokonaan ohi.. :P

      ..Nykyään tuntuu, että oman kanssa kärsivällisyyttä ei ole nimeksikään. Mutta kiitos! :)

      Poista
  2. Huh, onneksi minulla ei ole ihan sentään tuollaisia reaktiotasoja osoittavaa hevosta ja tuommoisia mooveja.

    Mutta ikävä kyllä mekin on nyt kohdattu paljon susia ja kummituksia (siis niitä samoja joita liikkuu teidän nurkissa sapelihammastiikeri-nimikkeellä, liekö ne täälläkin kuitenkin sapelihammastiikereitä), harmittaa. Ja oma kärsivällisyys on niin koetuksella joskus noissa tilanteissa. Sitten vaan jälkeenpäin nöyränä pitää korjailla hevosen mielentilaa siihen suuntaan että se ei mulkoile niitä olemattomia kummituksia. Se on meillä niin selvä merkki siitä että on menty ilman edellytyksiä liian nopeasti edeten.

    Siinä sitä tarvii sitä nöyryyttä oikeesti kun taaskaan ei voi edetä niiden omien suunnitelmien mukaan (esim liikutuspaineet takaraivoa kolkuttamassa), aina tulee jotain. Miten silti voisi vaan ottaa jokaisen kerran semmoisena kun se on hevosen puolelta tullakseen ja mennä niiden edellytysten mukaan.

    On niin helpottavaa lukea teidän (sekä anutuksen) kokemuksia näistä tuijotteluista sun muista, että niitä on ihan "normaaleillakin" ja kokeneilla ihmisillä hevostensa kanssa, ei vain meillä.

    Terveisiä siis yhdeltä hyvin vauhdikkaalta metsälenkiltä jonka jälkeen pimeä metsä ei enää olekaan ihan normaali asia vaan pelottava paikka joka kuhisee susia. Mentiin välillä ihan niillä rajoilla välillä onko hanskassa vaiko eikö mut kaipa tuo sit loppupelissä jotenkin oli. Painoi kädelle ku vermon loppusuoralla ja vauhtiakin oli. No, nyt vaan sitten korjaavaa työtä kehiin ja askel taaksepäin. Jälkiviisas on hyvä olla, miksen vaan tullut alas ja tehnyt jotain muuta. Mielessä oli vaan että ehkä sen pitää saada vähän purkaa energiaa ja juosta, ehkä se rauhottuu ;). No, sai juosta kyllä sen aikaa että ois rauhottunu jos ois siitä ollut kiinni. Onneksi tajusin lopulta tulla alas kävelyttämään ja päästiin ees johonkin puolivälirauha-mielentilaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, kun tuntuu, että oma kärsivällisys ei noissa tilanteissa oman hevosen kanssa riitä määräänsä pidemmälle, vaikka pitäisi.
      Vieraiden hevosten kanssa taas kärsivällisyyttä on äärimmäisyyksiin saakka.

      Niinpä, juuri noita hetkiä, kun jälleen kerran eletään hetkessä ja mennään tilanteen mukaan. Aina ei voi suorittaa.

      Eköhän näitä "ongelmia" ole itse kullakin hevosensa kanssa joskus, varsinkin jos hevosella on yhtään epänormaali menneisyys/kokemuksia, niin kuin yleensä hevosilla aina jotain on.

      Onneksi selvisit ehjänä reissusta!
      ..ja minä olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka noita jänniä tilanteita tulee, niin eräällä tapaa ne myös vahvistavat hevosen itseluottamusta, kun aina uudelleen noista vaikeista paikoista päästään yli, eikä kuolema korjannutkaan..

      Poista
    2. Joo ei noi meidän äksönilenkitkään ole mitään niihin oikeasti hurjiin lenkkeihin verrattuna, sen verran hyvä maastomopo se Skinny on.

      Niin, toisaalta voihan se nostaakin itseluottamusta mutta sitten mietin niitä hevosia jotka vaikka ratsastuskoulussa kiertävät vuosia samaa kehää ja pelkäävät yhä aina niitä samoja kulmia tai maneesin päätyä vaikka ovat siitä menneet sata kertaa ihan ehjinä. Hevoselle se uhka on jotenkin niin todellinen, voi toisia, ajatella jos meitä jahtaisi joku kokoajan, mehän tultaisi ihan paranoidisiksi ja harhaluuloisiksi, ehkä hevoset on vähän semmoisia ;).

      Vähän on tosiaan nyt oppinut ajattelemaan että näitä vaan tulee, ja vaikuttaa siltä että joidenkin arkeen kuuluu ihan isompaakin "vääntöä" ja pelkoreaktioita ihan vakiona. Että olisi aika epärealistista ajatella ettei mitään jännää ikinä tulisi, onhan ne kuitenkin hevosia.

      Ai kun pääsisi jotenkin siihen, että hevonen oikeesti odottaisi sen ihmisensä reaktion ensin ettei sen tarvisi tuijotella puskiin niitä sapelihammastiikereitä, sepä onkin helpommin sanottu kuin saavutettu.

      Poista
    3. Mutta ratsastuskouluissa mennään ehkä hieman eri mentaliteetilla; hevonen pakotetaan nurkkaan raipalla/repimällä jne. Hyvää kokemusta ei koskaan tule.

      Vaikka minä käyttäisinkin joskus raippaa apuvälineenä, niin aina hevonen on rento näiden tilanteiden jälkeen/seuraavilla kerroilla. Samanlaista negatiivsita kuvaa ei siis jää kuitenkaan..

      Ja niin, ainahan noita vaan tulee, kun saaliseläimen kanssa ollaan tekemisissä. Siinä vaiheessa, kun hevonen odottaa ensin sinun reaktiosi, ilman mitään hötkyily, ollaan kyllä jo totaalisen ideaalitilassa. :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)