torstai 28. maaliskuuta 2013

Filosofista pohdintaa isolla P:llä

Menisiköhän tämä nyt osastoon filosofista pohdintaa, joka osaltaan voisi liittyä myös Zensitive-kurssiin?

Ainakin tämä menee osastoon "Suvin pohdinnat, joissa aihe muuttuu alun ja lopun välissä aika radikaalisti". Damn you vapaa assosiaatio.

Olen tässä taas hieman nimittäin mietiskellyt ja pohtinut asioita ja elämää ja vaikka kuinka pyörittelen näitä asioita mielessäni, niin silti jää aina joitain kysymysmerkkejä ja nyt taas kirjoitan tänne tällaisen kevyen kirjoituksen pääsiäisen kunniaksi. Jos haluatte suoraan asiaan jättäkää seuraavat kolme kappaletta lukematta (toim. huom.).

Koko ajatus lähti kai tavallaan liikkeelle tuosta kuuluisasta suorittamisesta, jota sivusin tuossa vissiin yksi postaus taaksepäin. Nykypäivän maailmassa asiat joita toitotetaan ovat hyvin usein raha, tuloksellisuus ja niin edelleen. Mediassa toitotetaan vaan ikäviä asioita ja kaikki on yleisesti ottaen sieltä ja syvältä. Kun tuota saigonia kuuntelee ja katselee päivät pitkät, niin mitenkäs siinä pidät oman pääsi kasassa ja koitat muistutella itsellesi millä oikeasti on väliä.

En missään nimessä kiistä sitä, etteikö maailmassa tapahtuisi taukoamatta pahoja asioita, mutta onko tosiaan niin, että ne ovat niitä ainoita asioita joilla on merkitystä? Olisiko se aivan kammottavaa jos välillä uutisoitaisiin jotain muuta kuin talouskriisiä, paskaa EU:ta, sotia ja kaiken kukkuraksi täysin turhia julkkisten draamoja tai jotain muuta sosiaalipornoa.

Minua ärsyttää nykyään edes lukea tai katsoa mitään uutisia, kun ensinnäkin niistä paistaa läpi pelkkä valhe. Asioista kerrotaan aina tasan yksi puoli ja se uutisoidaan totuutena. Meillä lännessä arvostellaan Pohjois-Korean sisäänpäinkääntynyttä ilmapiiriä, vaikka meillä media pelaa ihan sitä samaa peliä. Vain pelialusta on laajempi.

Ja taas lähti hienosti ajatus aivan muualle kuin oli tarkoitus.. Noniiin.

Kipittäkäämme aasinsiltaa takaisin siihen, mistä minun oikeasti piti kirjoittaa:

Olen alkanut tietoisesti muokata omaa ajatusmaailmaani "paremmaksi". Koitan ajatella niin, että kaikella on tarkoituksensa ja meidän tehtävämme on elää tässä hetkessä ja ottaa asiat niin kuin ne meidän eteen tulevat. Kuitenkin ilman, että päädymme ns. ajopuuteoriaan, jossa vain menemme eteenpäin välittämättä mistään ja selittämällä kaiken sillä, "kun emme voi tälle mitään".

Haa, ensimmäinen ristiriita! Kuinka päästä tasapainoon tuossa ajatuksessa? Jos ajattellaan, että voit vaikuttaa kaikkeen, no kaikkihan tietää, että kukaan ei voi vaikuttaa kaikkeen. Koska muutkin ihmiset (eläimet) on olemassa ja lisäksi on kaikki muut muuttujat.
Jos taas ajatellaan yksiselitteisesti, on sellainen "keep it coming"-asennekin hiukan harhaanjohtava jos mennään ääripäähän eli nimenomaan vaan otetaan kaikki nöyrästi vastaan ja luultavasti jossain vaiheessa masennutaan siihen, kun mikään ei toimi. Tätä jotkut voivat tietenkin myös käyttää hyväkseen, vaikka eihän sitä oikeasti kukaan tee. Eihän?

Se mitä minä siis olen miettinyt, on se kuinka pystyä sellaiseen ajattelun kultaiseen keskitiehen, eli ottaa asiat niin kuin ne tulee. Ainakin ne asiat, joille ei mitään voi. Mutta samaan aikaan tekee töitä sen eteen, että ne asiat tulee eteen, joita oikeasti haluaa.

Ja here it comes, ristiriita numero kaksi: Se on niin saakelin vaikeaa ja sen unohtaa koko ajan. Tai ainakin minä eräänlainen kontrollifriikki, perfektionisti, rationalisti, realisti, idealisti ja mitänäitänyton.. Tällaisen ihmisen on äärimmäisen vaikeaa vain todeta, että tuolle asialle en voi mitään, joten minun pitää ymmärtää jättää se omaan arvoonsa.
Sitten voidaan taas olla nopeasti siinä, että syytellään vaan muita, eikä nähdä niitä omia ongelmia tai vikoja ollenkaan.

Pysyttekö perässä? -Olen opetellut oikeasti tuon kaltaista ajattelutapaa jo aika kauan. Ja olen mielestäni päässyt aika pitkälle, olen positiivisempi kuin ennen, oikeasti vaikka tykkäänkin välillä valittaa teen sen hyvässä hengessä, jep. Otan asiat eri tavalla, en saa hermoromahdusta jos suunnitelmat muuttuu vaan ennemminkin puuskahdan ja mietin jo seuraavaa vaihtoehtoa/ tyydyn kohtalooni ja menen sen mukaan, miten elämä sillä hetkellä kuljettaa. Analysoin asioita edelleen liikaa, mutta tiedostan sen itse ja välillä annan itselleni sen anteeksi ja yritän ymmärtää. En tee asioita, joista minulle tulee huono omatunto, tai teen, mutta koko ajan harvemmin. On mukavampaa elää itsensä kanssa, kun tietää elävänsä omasta mielestään oikein.

Kuitenkin jossain syvällä sisälläni ääni huutaa ajoittain, mitä jos? Tai jos olisinkin tehnyt näin, niin olisiko sitten näin? Jos ja jos ja jos. Ja tiedättekö kun tuolla jossittelulla ei pääse sitten yhtään mihinkään. Se kalvaa sisällä pienen ikuisuuden ja mitä kauemmin jossittelee ja vatvoo jotain asiaa, sitä enemmän alkaa mielikuvtus laukata ja sitä enemmän on helppo syyllistää muita tai itseään. Vaikka tässäkin tapauksessa se avainsana on hyväksyntä; näin tapahtui. Voidaan miettiä mitä opin tästä? mitä hyvää minulle jäi käteen? Ja samalla ymmärtää ja sisäistää se, että vaikka olisi tehnyt jotain toisin, niin se ei vaikuta välttämättä mihinkään. Varsinkaan jos on kyse asiasta, jossa on mukana näitä muita muuttujia kuten ihmisiä tai eläimiä. Pitää vaan ymmärtää, tämä meni näin. Hyväksyä muiden päätökset ja hyväksyä tilanne.

Ei saa siis yrittää kontrolloida kaikkea, koska se ei toimi. Ei saa siis olla täysin flegmaattinen kaiken suhteen, koska sinä itse kuitenkin määrittelet oman elämäsi. Mikä on siis oikea vastaus?

Olen tässä miettinyt ja tullut ehkä sellaiseen johtopäätökseen, että tavallan asenne ratkaisee; miten hyväksyt asioita, miten lähestyt asioita jnejne. Vaikka on hillittömän vaikeaa yrittää ymmärtää kaikkea mitä tapahtuu, niin pitää pystyä erottamaan ne asiat, joihin voi vaikuttaa ja ne joihin ei oikeasti voi vaikuttaa.

Tämä soppa ei kuitenkaan lopukaan tähän, kun sitten pitäisi vielä pystyä elämään itsensä ja omien valintojensa kanssa. Ja siinä on sitä suota. Kaikkihan lähtee siitä, että oikeasti opettelee tuntemaan itsensä, joku viisas on joskus kirjoittanut todelliset valheet ovat niitä, joita ihminen itsellensä kertoo. Ja tuo on aivan käsittämättömän oivaltava ajatus. Itsellensä valehteleminenhan on varmaan jokaiselle arkipäivää jollain tasolla? Ei ole aikaa, ei pysty, on taas niin vaikeaa jnejne..

Minä olen tässä miettinyt ja todennut, että tuosta ei pääse eroon muulla kuin aivan helvetinmoisella itsetutkiskelulla, jonka läpikäyminen ja prosessoiminen ei olekaan sitten enää ihan simppeli juttu. Pitäisi voida hyväksyä itsensä täysin, ymmärtää omat vahvuudet ja heikkoudet. Pitäisi pystyä katsomaan omia toimiaan kriittisesti ja samaan aikaan hyväksyä sellaiset asiat, joita ei voi muuttaa tai hyväksyä se, että joidenkin asioiden muuttaminen/muuttuminen omassa itsessä voi viedä aikaa.

Ja ennen kuin kaikki tuo on tehty on vaikeaa kuvitella, että ihminen voisi olla täysin sinut itsensä kanssa ja jotenkin olen tässä miettinyt, että tuokin on tavallaan yksi osa tätä matkaa, sellainen osa, jossa matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Sillä muutoshan on ainoa joka pysyy, joka päivä ihminen oppii jotain uutta itsestään tai muista ja kaikki tuo opittu tuo oman lisänsä siihen, minkälainen ihminen sinä olet. Ja kukaan muuhan ei voi määritellä sitä, mikä sinä olet. Se pitää jokaisen tehdä itse, jokaisen pitää löytää itsensä ja oppia elämään oman itsensä kanssa sopusoinnussa.

Mutta kun on päässyt tuolle tielle, että tiedostaa asioita, osaa suhtauta asioihin, muuttaa niitä asioita joita voi ja hyväksyy sellaisenaan ne, joille ei mitään voi. Koko elämänasenne ikäänkuin muuttuu ja huomaamatta alkaa ollakin jotenkin kaikin puolin varmempi ja iloisempi ja parempi ihminen.
Kun on itselleen täysin rehellinen ja on hyväksynyt itsensä, haluaa sen olotilan pysyvän. Ja tuon olotilan kautta tuleekin niin paljon hyvää, kun arvostaa itseään arvostaa myös muita. Et halua enää tehdä vain oman pääsi mukaan, sanoa tai tehdä jotain joka loukkaa jotakuta, koska se aiheuttaa sinulle itsellesi pahan olon ja se ei ole sitä mitä sinä haluat. Sitä haluaa siinä vaiheessa jo pitää kiinni siitä sisäisestä rauhasta, eikä enää häseltää kaikkea ylimääräistä.

On kuitenkin vielä yksi mutta: Aina tulee tilanteita, jotka horjuttavat tuota kaikkea, eikä sen tarvitse olla edes kovin suuri. Sitä putoaa silloin aina taas niin kovaa ja korkealta, kun jotenkin ajattelee, että pystyy jo käsittelemään kaikkea ja aina löytyy silti jotain joka vie pohjan kaikelta. Ja ollaan taas takaisin aloituspisteessä, pahimmassa tapauksessa jossain todella syvällä ja tuntuu melkein mahdottomalta päästä sieltä pois. Jossain vaiheessa sitä taas kuitenkin ymmärtää asioita laajemmin ja hyväksyy jälleen ne asiat joihin ei voi vaikuttaa ja jälleen olet aavistuksen vahvempi ja lähempänä sitä "inner peace":a.

Mutta kun on sellainen ihminen niin kuin minä, looginen, asioita paljon miettivä, kaikkea analysoiva, rationalisti, looginen, toisia ihmisiä hyvin lukeva, intuitiivinen, tempperamenttinen, laskelmoiva, päämäärätietoinen, kunnianhimoinen, vahvan oman oikeustajun omaava ja räjähdysherkkä, voitte vaan kuvitella minkälaisen taistelun olen itseni kanssa käynyt ja minkälaista taistelua käyn edelleen miltei päivittäin. Mutta kukapa on koskaan sanonut, että elämä olisi helppoa.

Mieli, mikä mahtava voima.

Päivän (vai koko elämän) sanat: hyväksyntä, tämä hetki, totuus, rehellisyys, hyvyys, rauha.

..Ja jäi taas varmaan yli puolet sanomatta koko asiasta, mutta eiköhän tähän vielä palata..

10 kommenttia:

  1. Tunteet tarttuu. Paitsi tietenkin eläimiin, myös ympärillämme oleviin ihmisiin. Sattuneesta syystä itse olen lähes kokonaan lopettanut juuri mm. uutisten seuraamisen. Tai ainakin luen ne vain lehdestä, silloin voin itse päättää ja hallita mitä haluan lukea ja nähdä.

    Mutta kaiken kaikkiaan, jos jokainen miettisi minkälaista tunneilmastoa levittaa itsestään kotiin / työpaikalle / harrastuksen pariin... maailma olisi luultavasti jo aika paljon parempi paikka.

    http://www.rentoutus-stressinhallinta.info/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, juuri näin.

      Kiitos linkistä, pitääkin tutustua tarkemmin tuohon sivustoon!

      Poista
  2. Oho O_o, kylläpä teikäläisen pääkopassa jyllää :D! Tuli tämän luettuani semmonen olo että omien korvien välissä kuuluu, miten tuuli puhaltaa tyhjässä autiomassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps ja tähän "paperille" tuli vain murto-osa, huh. :D Olispa kiva, kun aina ei ajatus juoksis ihan tätä tahtia :P

      Haha, äläs ny, varppina sunkin pääkopassa ny jotain liikkuu :D

      Poista
  3. Musta on taas ihana huomata että jollain muullakin menee ajatukset välillä ihan solmuun ja puoliakaan ajatuksista ei saa sanoina ulos kun ne menee ja tulee niin lujaa. :D

    Oon aina luullu että vaan oma pääkoppa on ihan solmussa ja muut osaa tyhjentää päänsä millon huvittaa kun itseltä se ei onnistu, ei niin millään.

    Vinkkinä sulle, koitin kerran meditoimista. Jep. Ja en ole yhtään hengellinen ihminen, tein sen vain kokeilunhalusta ja rentoutumisen tarpeesta. Ja hetken kuluttua se onnistu. Oli aivan käsittämätön olo, aika meni kun siivillä, istuin siinä loppujenlopuks tunnin ja tuntu noin viideltä minuutilta.
    Yksinkertasesti keskityin hengittämiseen, ja vaikka ajatus harhaili niin sit vaan koitin hengittää syvemmin. Oli ihan jännää, ja kerrankin sain selkeytettyä ajatuksia. Kannattaa koittaa, edes sen kerran. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D guilty as charged.. Minä en saa sanottua edes ääneen, vaan on pakko kirjoittaa. Sanoja ei vaan saa ulos ja se menee ihan mongerrukseksi. Ja silloinkin kun kirjoittaa, niin tosiaan jää vähintään puolet sanomatta. No näillä mennään :D

      Itse en ole varsinaisesti kokeillut meditoimista, mutta erilaisia hengitysharjoituksia on kyllä tullut testailtua.. Veikkaisin, että noissa ajatus lienee sama. Ja se on totta, siihen maailmaan vaan jotenkin uppoutuu.. Mutta koska en minäkään ole mitenkään hengellinen/ en omaa vielä kovin mahtavaa kärsivällisyyttä tuollaisissa asioissa, nuo vaativat minulta vielä jonkin verran reeniä ;D

      Poista
  4. Jep, jep...käärsin vähän samankaltaisesta ongelmasta;) Monesti tännekin aloitan vastaamaan johonkin postaukseen ja joudun lopulta deletoimaan koko tekstin, kun menee niin sekavaksi, että koko punainen lanka on totaalisen hukassa (en edes muista itse mihin olin vastaamassa). Itse koen, että on helpompi puhua päänsä puhtaaksi, kun taas kirjoittaminen vaan saa kaiken vielä enemmän solmuun, mutta olenkin kirjallisesti hieman rajoittunut ollut aina :)

    Tää postaus oli juuri jotain sellaista, mitä mun päässä liikkuu paljon koko ajan...vaikea vaan pukea kirjalliseen asuun. Olen karseasta teini-iästä asti kärsinyt tuosta ajatusten ja elämän tuskasta, joka nyt lähestyvää kolmeakymppiä alkaa vähän helpottamaan. Että jotain on mennyt perillekin sitten. Koitan olla armollisempi itseäni ja muita kohtaan, elää hetkessä ja keskittyä positiiviseen. Kun todellisuudessa olen negatiivisuuten taipuvainen inhorealisti, jolla on lyhyt pinna, mutta muutos on ollut mahdollinen, kun sitä vaan riittävästi haluaa ja tekee ihan "pikkuisen" töitä. Voisin sanoa, että suurin vaikutus tässä omassa oppimisprosessissa on ollut hevosten kanssa työskentely. Hevosten kanssa olen oppinut keskittymään, pidentämään pinnaani ja olemaan hetkessä. Ja jotenkin olen oppinut myös jättämään negatiiviset tunteeni sivuun (ainakin hevosten kanssa), joka on aivan käsittämättömän vapauttavaa :)

    Itsellekin on kehittynyt tuollainen ajattelutapa, että "asiat menee, niin kuin niiden kuuluukin" ja että "kaikella on tarkoituksensa" mutta se ei silti tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä kohtaloonsa, vaan että asioihin voi vaikuttaakin. Noilla asenteilla olen oppinut selviämään vaikeistakin asioista ja ehkä alkanut ymmärtämään, että tässä järjettömässä maailmassa kaikessa ei tarvitse olla järkeä. Olen antanut itselleni luvan nauttia niistä asioista, jotka vaan tuntuu olevan oikein ja lopettanut sellaisen elämän tavoittelun, jollaista valtavirran kuuluisi elää tai olen kuvitellut, että minun halutaan elävän.

    No niin mutta, joka tapauksessa on kiva lukea näitä sun juttuja, kun niin monet asiat kolahtaa aika hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista! :)

      Mulla on enemmänkin se, että kykenen kirjoittamaan asioita, kuin puhumaan niistä ääneen, jos koitan alkaa selittää suullisesti, menee usein ihan takelteluksi, kun pitäisi niin tarkkaan miettiä mitä sanoo.
      Vaikka ei nämä kirjoituksetkaan aina ole ihan sieltä loogisimmasta päästä.

      Ja mullakin on lyhyt pinna ja se kulminoituu kaikkiin asioihin, joiden mielestäni pitäisi toimia nopeasti moitteetta aina (esim. liikennevalot, tv, tietokone jnejne). :D Mutta hevosten kanssa kärsivällisyyttä tuntuu olevan melkein loputtomiin. Ne saavat minusta parhaat puolet esiin :)

      Ja niinhän se on, että pakko on opetella siihen, että se tulee kun on tullakseen ja kaikkeen ei tässä elämässä voi vaikuttaa. Asenne ratkaisee ja ne oman pään sisällä olevat ajatukset ja niiden positiivisuus/negatiivisuus..

      Kiitos. :)

      Poista
  5. Eipä, mitään :) tänne on kiva kommentoida.

    Hevosilla on kummia kykyjä toimia todellisina terapeutteina. Että onko ne ollenkaan tästä maailmasta? Ja sama juttu mulla ton lyhyen pinnan kanssa: hevosille sitä löytyy vaikka kuinka jakaa mutta 2 sekuntia liikennevaloissa hajottaa palasiksi ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kiva kuulla! :) Haluan pitää tämän paikkana, jossa sana on vapaa ja kritiikkiäkin saa antaa, kunhan sen esittää rakentavasti. Nettimaailmassa ollaan nykyään niin helposti vaan syyttelemässä ja arvostelemassa, ilman, että oikeasti mietitään mitä sanotaan ja kuinka muita loukataan. Eikä positiivisia kommentteja ja avointa hyvässä hengessä käytyä keskustelua ole missään.

      Niin on, epäilen, että niiden tehtävä ainakin tässä maailmassa on nimenomaan tuoda esiin ihmisten hyvyys. Onko jalompaa eläintä olemassakaan? Ne opettavat meitä loputtomasti jos vain jaksamme kuunnella ja oppia, käsittämätöntä.

      Jep, I feel you! Liikennevalot on saatanasta. :D :D

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)