perjantai 22. maaliskuuta 2013

Ja se iski päähän kuin metrinen halko


"When the student is ready the teacher will appear"

Nimittäin näin yhden lauseen " Show me your horse and I will tell you what you are". Sitten mietin Netteä ja mietin, että joo-o, kyllähän se voisi olla juuri näin. Mutta aivosolut juoksi taas ajatusta nopeammin ja koin eräänlaisen valaistumisen.

Tajusin, kuinka paljon Nette onkaan minua opastanut. Olen ajatellut, että ensimmäinen hevoseni oli se, joka on eniten vaikuttanut ja muuttanut minua. Mutta tänään minulla syttyi lamppu päässä (ei siihen mennyt kuin melkein kolme vuotta). Ensimmäinen hevoseni ehkä oli alkusysäys, mutta kyllä se mikä minä olen tällä hetkellä on suuresti Neten ansiota.

Hauskaahan tässä on se, että olen jopa puhunut ko. aiheesta monia kertoja, mutta enpä ole silti tajunnut koko homman ydintä. Olen monen monta kertaa selittänyt, kuinka jouduin opettelemaan ratsastuksen uudelleen Neten kanssa, koska se oli niin erilainen. Nyt tajusin, että olenkin opetellut kokonaisuudessaan aivan uuden tavan elää, ratsastus on vain yksi osa-alue.

Palataan hieman taaksepäin..
Olen aina ollut ihminen, joka on tykännyt vauhdikkaista ja herkistä hevosista, en ole osannut olla hevosen kanssa, jolla ei ole luontaista eteenpäin pyrkimystä ja edellinen hevoseni olikin ideaali juuri tuon kaltaiselle ihmiselle. Tähän väliin on pakko todeta, että kyllä taas ajatukset laukkaa siihen tahtiin, että osaa jää varmasti kirjoittamatta. Tiedättehän sanonnan "kaikella on tarkoituksensa"? Minä tajusin juuri tänään, mikä minun hevosteni tarkoitus on tähän päivään mennessä ollut. Mutta siis, vauhdikkuus ja eteenpäinpyrkimys olivat ne adjektiivit, joilla minulle sopivia hevosia olisi voinut kuvata. Ensimmäinen kunnon stoppi tälle vauhdille tuli kuitenkin aikoinaan hevosen jalkavaivan ansiosta ja siitä se kaikki sitten lähti, tuli muutakin kuin ratsastus. Tuli muutakin kuin vauhti. Ja lopulta tuli täysstoppi ja sen tajuaminen, että en voi kontrolloida kaikkea. Kävi myös selväksi, että kun toivo loppuu, niin elämä loppuu.

Ajattelin silloin, että ei koskaan enää hevosta ja jatkoin edelleen vauhdikasta ja suorittavaa elämää. Sen verran kuitenkin otin opikseni, että aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että en voi kontrolloida kaikkea. Mutta taistelin kovasti vastaan ja pidin kiinni edelleen niistä vanhoista ajatusmalleistani.

Koin aivan kammottavan kulttuurishokin tutustuessani Netteen, eihän se halunnut liikkua! Se oli mukavuudenhaluinen humputtelija, joka ei ihan vähästä jaksanut korvaansa loksauttaa. Ja auta armias, jos siltä meni vielä pyytämään jotain, edes nätisti.
Kuva täältä
Ja siitä se sitten lähti, uudelleen opettelu. Monen oppimani asian kyseenalaistaminen, oman itseni kyseenalaistaminen ja muiden ihmisten kyseenalaistaminen. Taistelin vastaan ja koitin muovata hevosesta jotain sellaista mitä se ei ollut. Purin turhautumistani sanomalla, että en voi osata olla tällaisen hevosen kanssa, joka ei halua liikkua ja jolle kaikki tekeminen on vastenmielistä. Olin umpikujassa niin monta kertaa, etten edes tiedä kuinka monta.

Kunnes jossain vaiheessa annoin periksi ja hyväksyin sen, ei tästä hevosesta tule sellaista vauhdikasta sillä tavalla mitä minä halusin. Vai oliko se oma elämäni minkä hyväksyin, vai oma itseni, vai elämänasenne, jonka opin?

Ja nyt kun mietin aikaa siitä kun tutustuin Netteen ja tätä päivää, minkälainen olin, miten minä käyttäydyin, miten minä suhtauduin asioihin. Niin ei hittolainen! En nykyään hätkähdä pienistä, olen ennemminkin rauhallinen löntystelevä ratsastaja kuin vauhdikas, olen mukavuudenhaluinen ja ennen kaikkea jotenkin samanlainen kuin Nette. Siis voi vietävä! Voiko ihmisellä kestää näin kauan ymmärtää täysin päivänselviä asioita.

Ilman kahta omaa hevostani en olisi se ihminen, joka olen tänä päivänä. Ilman Netteä olisin luultavasti edelleen vauhdikas suorittaja, jota kiinnostaa aivan liikaa kaikki muu paitsi se oikeasti olennainen. Ilman sen kanssa koettuja vastoinkäymisiä, ilman sen kanssa koettuja onnistumisen hetkiä, epävarmuuden hetkiä ja kaikkea muuta, olisin tällä hetkellä joku muu. Olen ymmärtänyt jo aikaisemmin Neten tarkoituksen minun elämässäni, mutta nyt se jotenkin konkretisoitui vielä paremmin. Nette on opettanut minulle uuden tavan elää ja olla. Tässä hetkessä, rauhassa, ilman stressiä turhasta. Otetaan elämä vastaan sellaisena kuin se on tullakseen.

Ja jotenkin se iski minuun tänään oikein kunnolla, me ollaan oikeasti ihan samanlaiset Neten kanssa. Tyyni ja rauhallinen niin kauan kuin siltä tuntuu, epämukavuus jos joku muu yrittää sanoa minulle mitä minun pitäisi tehdä ja tyynen pinnan alla on aina olemassa räjähdysherkkyys.

En osaa pukea tätä sanoiksi ja taisi tulla sekametelisoppa, no tämä taas vapaalla assosiaatiolla..

Ja olenhan minäkin Netteä opettanut.. Vai onko se edes oikea sana kuvaamaan tätä kaikkea. Ehkä me olemme vaan kasvaneet yhdessä. Paremmaksi hevoseksi ja ennen kaikkea paremmaksi ihmiseksi.
Kuin kaksi marjaa?

8 kommenttia:

  1. aamen. <3 (samanlaista valaistumista odotellessa :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      ..Mullakin on mennyt tässä jo noin viisi vuotta tätä prosessoidessa ja vastaan taistellessa, viime keväänä taisin ensimmäisiä kertoja oikeasti alkaa tiedostaa asian oikeaa laitaa ja nyt ollaan menossa aina vaan parempaan suuntaan. :)

      Poista
  2. Karoliina Mönkkönen22. maaliskuuta 2013 klo 13.39

    Tässä omiani mietin ja omaa olemistani . Löytänyt ja hukannut olen itseni moneen kertaan ja kuitenkin ihaninta kulkea oman hevosen kanssa luottamusta harjoitellen ja selkeyttä hakien. Se on se mieln kaaos, joka sekoitta hevosen ja yllättäen itsemme. Vaikea,ihana,kivikkoinen polku...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama homma, vieläkin sitä välillä katoaa jonnekin väärään suuntaan, mutta jokaisella kerralla kun palaa on taas vähän varmempi omasta itsestään.
      Minä määrittelen itse itseni, ei kukaan muu.

      Ja sano muuta, yleinen kaaos ympärillä ja omassa päässä, ne sen kivikkoisuuden tekevät ja mieli haraa vastaan välillä niin kovasti, pitää kiinni vanhasta tutusta Ja "turvallisesta". Onneksi meillä on nuo hevoset, muistuttamassa ja opastamassa oikealle reitille.

      Poista
  3. Jälleen kuin omasta kynästäni. =)

    Kauhean raskasta tämä uudelleenmuotoutuminen on kyllä ollut ja hetkittäin on edelleen, kun pyristelen aina välillä vielä siinä entisessä hyrräämisessä. Chilimakkaralla onneksi riittää tahtoa ja ymmärrystä korjata aina, silloin kun on sen aika. Joku toinen hevonen saattaisi lähteä mukaan hyrräämiseen, mutta ei herra habanero.

    Aika hassua, että hevosten kanssa puhutaan niin paljon siitä luottamuksesta, ja nimenomaan niin päin, että hevosen täytyy voida luottaa ihmiseen, kun tuntuu että ehkä enempi merkitystä loppujen lopuksi onkin siinä, että ihminen voi luottaa hevoseen. Hapiksen kanssa nimittäin voin aina luottaa siihen, että se kertoo, kun jokin on liikaa tai liian vaikeaa meille ja toisaalta taas, että jos joku homma sopii sille, niin me ehdottomasti pystytään tekemään se. Argh! En osaa nyt ilmaista ihan tarkalleen, mitä tarkoitan, mutta siis että niinku se pysäyttää aina kun minulla alkaa mopo keulimaan, ja silloin kun se ei pysäytä, niin sitten me ollaan turvassa ihan sama mitä me tehdään tai yritetään. 8)

    Olipa sekavaa. :) No joka tapauksessa kirjoitit jälleen asiaa ja ymmärsin ihan täydellisesti, mistä oli kyse! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Tiedän mitä tarkoitat! Minä olen tavallaan sitä mieltä, että hevonne luottaa meihin juuri sen verran kuin me luotamme siihen. Toisin sanoen jos "avaat sydämesi" hevoselle se tekee saman sinulle.
      Hevosen seurassa ei voi olla muuta kuin on ja jos muuta yrittää, niin meillä ainakin palautus maan pinnalle tulee välittömästi.. Plaah, en tiedä osasinko minäkään tätä nyt enää muotoilla, mutta uskoisin , että puhumme samasta asiasta :D

      Kiitos! :)

      Ja todella se muuttuminen on niin vaikeaa ja pitkällinen prosessi

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)