tiistai 18. kesäkuuta 2013

Lohjalla

Hei, täällä kirjoittelee vuoden surkein blogin kirjoittaja-palkinnon saaja.
En tiedä mikä minua oikein vaivaa, kun en saa aikaiseksi mitään. Yliopisto on virallisesti taakse jäänyttä elämää, koska HTM:n paperit tulivat postissa viime viikolla. Luulisi siis, että olisin täynnä virtaa ja energiaa, mutta takki tuntuu olevan ihan tyhjä. Jospa nyt tässä pikkuhiljaa alkaisi energaitaso palailla normaalille tasolle ja saisin jotain tehtyäkin.





Mutta oli minulla oikeaa asiaakin, kuten varmaan kuvista voitte päätellä tämä kirjoitus liittyy jollakin tavalla viime viikkoon, jonka vietin siis Vaanilan kartanossa Lohjalla. Kartanon mailla on myös Hestbakin ihan islanninhevostalli ja olimme siellä kuvaamassa filmiä Noora Ehnqvistille. Noora piti siis ikäänkuin klinikkaa viidelle ihmiselle hevosineen, mutta tällä kertaa mukana olivat kamerat. Olin alun alkaen miettinyt, jospa olisin voinut osallistua Neten kanssa, mutta lopulta päädyin kysymään Nooralta josko hän vain tarvitsisi assaria ja niinpä minä läksin apukäsiksi ilman hevosta.

Ja se oli kyllä kaikin puolin oikea päätös. Ensinnäkin olen tässä taas kevään ollut sellaisessa pyörityksessä, että en usko, että olisin jaksanut siihen vielä intensiivistä kurssia Neten kanssa, vaan luulen, että paketti olisi jollain tasolla räjähtänyt käsiin. Toiseksi oli aivan mahtavaa päästä seuraamaan ikäänkuin sivusta kurssilaisten matkaa hevosineen. Sain objektiivisesti vain tarkkailla ja tehdä huomioita ja voi että mitä kaikkea noiden päivien aikana ehtikään tapahtua. Suurin osa porukasta oli täysin vieraita toisilleen kun aloitettiin, loppuviikosta minulla oli monta uutta ystävää.

Ennen kaikkea tuo viisi päivää oli minulle taas matka omaan itseeni. Ja se onkin sitten kokonaan toinen tarina, johon palannen vielä jossain vaiheessa. Se saa nyt kuitenkin hautua vielä jokusen hetken.




Kuvat ovat ympäristöstä ja hevosista jälleen ihan kohteliaisuussyistä. Kaikki hevosten kanssa touhuaminen ja kehoharjoitukset olivat sellaisia, joihin en itse varsinaisesti osallistunut, joten niistä en tänne viitsi laittaa kuvia ollenkaan. Nyt saatte siis "vain" nähdä kuinka ihanat maisemat ja kuinka ihania heppoja siellä oli. En tosin tiedä, mitä osalle noista kuvista tapahtui, kun ne näyttävät täällä jotenkin ihan vinksahtaneilta.. Ilmeisesti kännykän kamera ja tietokone ovat eri mieltä kuvien mittasuhteista.


Kurssi oli muuten kaikin puolin aika samantapainen kuin Zensitivet; paljon kehoharjoituksia, paljon työskentelyä hevosten kanssa, yhteisiä keskusteluja ja paljon yhdessä oloa.
Hevoset ja ihmiset olivat kaikki erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia. Tällä tarkoitan sitä, että jokainen hevonen ja ihminen on yksilö, mutta koko porukka nivoutui yhdeksi hienosti. Tämän takaa tietenkin avoin ja välitön ilmapiiri. Jokaisen pitää tuntea olonsa tervetulleeksi ja jokaisen tulisi kokea, että kaikki tunnetilat ja mielipiteet ovat sallittuja. Avoimuus, hyväksyntä ja vilpittömyys olivat jälleen asioita, joilla oli suuri merkitys.

Hevos-ihmisparit olivat todella onnistuneita, vaikka mukana oli yhdistelmiä, jotka olivat täysin uusia. Jokainen oli omalla tavallaan erilainen ja jokaisessa suhteessa näkyi neljän päivän aikana suuria muutoksia. Te näette tämän varmaan sitten joskus, kun lopputulos tulee julki.

Minä pääsin shiatsuumaan ihanaista islanninhevosta yhtenä päivänä ja monena päivänä kävin muuten vaan katselemassa ja rapsuttelemassa erilaisia hevosia. Hevosia oli paljon, mutta jotenkin joku viisi nousi ylitse muiden ja niiden luona kävin sitten monena päivänä. Tiedä sitten millä perusteilla nämä "valinnat" tehtiin ja kuka ne teki. Tärkeintä oli, että näin paljon hyvinvoivia hevosia, joilla oli lähes kaikilla avoin ja utelias suhtautuminen maailmaan ja ihmisiin. Kertakaikkisen ihania, ai sanoinko sen jo?
Ja tosiaan, se yksi vei kyllä sydämeni täysin. Se oli juuri sellainen "minunlaiseni" hevonen; herkkä, epävarma, luottamus oli jossain, mutta se oli syvällä, maailman suurin sydän, mutta se oli piilossa, vaikka se huokuikin hevosesta ulos. Voi kääk, kun tekisi mieli taas jo soittaa omistajalle ja kysyä olisiko mahdollisuuksia ostaa sitä. (Tässä välissä henkinen läpsäytys kasvoille,ei lisähevosia minulle.)




Kaikin puolin viikko oli mainio. Se oli mahtava mahdollisuus nähdä sivusta ihmisten kehittymistä. Se oli myös minulle henkisesti raskas ihan omien juttujeni takia, mutta jälleen se tuli tarpeeseen. Kuten sanottua, palaan tähän asiaan uudelleen hieman myöhemmin.

Tällainen sekalainen selostus viime viikosta, nyt koitan oikeastu tsempata tämän blogin kanssa!



2 kommenttia:

  1. Ihanat maisemat, kyllä tuola mieli lepää <3

    Mulla oli silloon viime syksynä tuo takki auki olo, onneksi ny lähti uuteen nousuun :D Ja hyvä niin, ompas Viljan opetusjutut täälä talleesa, harmittais jos en olisi kirjotellu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kyllä todella hieno paikka. :)

      Joo, en tiedä mikä tässä nyt oikein on. Varmaan tuo yliopiston aiheuttama stressi purkaantuu ja samaan aikaan on niin paljon käytynä todella monta hyvää kurssia, joissa on paljon prosessoitavaa sekä siihen päälle vielä työt, koira ja Nette ja ajajajajajaj. Huoh :D
      Eiköhän tämä tästä taas!

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)