tiistai 25. kesäkuuta 2013

Uskallatko sinä katsoa peiliin?

 
Ja nyt en puhu tässä siitä tavarasta, joka heijastaa kuvajaisesi. Nyt puhun hevosesta, mahdollisesta sinun hevosestasi.

Olen aikaisemmin sivunnut aihetta ainakin tässä kyseisessä kirjoituksessa ja ehkä jopa jollain tasolla tässäkin. Ja nyt palaan siihen. Syitä miksi siihen palaan on monia; olen toden teolla miettinyt tätä asiaa ja siihen jollain tasolla linkittyviä asioita. Mutta ehkä ydinsyistä on seuraava, ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun se jonnekin kirjoitan: Minun mielestäni Neteltä ja minulta puuttuu joku palanen. Olen miettinyty sitä monesti, se unohtuu välillä ja välillä se ajatus tulee takaisin. Niin kuin myös tunne siitä, että kaikki ei ole kohdallaan, (joka on edelleenkin asia erikseen). Se on sellainen tunne, joka tuo mukanaan aina ajatuksen siitä, että en voi koskaan luottaa Netteen sataprosenttisesti.

Sitten luonnollisesti mietin syitä miksi en. Oliko meidän alku kuitenkin niin vaikea, että en vain voi? Onko oikeasti niin, että ei kaikki ole niitä elämän hevosia, vaikka monet niin kovin tärkeitä ovatkin? Onko "vika" Neten alkuelämässä? Onko "vika" minussa? Entä jos mitään "vikaa" ei olekaan, vaan kuvittelen kaiken? Kyllä se on ja tiedän sen, vaikka sen määritteleminen on vaikeampaa kuin uskoinkaan.

Vastausta en tähän kysymykseen vielä keksinyt, ainakaan sellaista, joka tyhjentävästi vastaisi. Mutta on minulla joitain ajatuksia:
Muutaman kerran olen ääneen joillekin ihmisille ilmaissut, että Nette ei ole minulle sellainen hevonen kuin edellinen oli. Ja tässä tarkoitan nimenomaan sitä jotain puuttuvaa palasta, jonka tässä nyt oletan osittain olevan luottamus. Luotan Netteen, ei ole siitä kiinni, mutta sellaisella syvällä tasolla en luota. Enkä osaa selittää sitä.

On edes vaikeaa keksiä konkreettista esimerkkiä, mutta koitetaan jotain tällaista. Edellinen hevoseni pelkäsi kuollakseen lehmiä ja tarkoitan siis oikeasti kuollakseen. Siitä huolimatta vaikka se meni silmittömään paniikin valtaan se antoi minun viedä sen lehmien ohi, ei sulavasti ja rauhassa, mutta ei myöskään riekkumalla tai tulemalla päälle. Sen selässä minä koin olevani turvassa ja tiesin, että meille ei satu mitään.
Nette taas; kun Nette pelkää kuollakseen se todellakin myös pelkää kuollakseen. Tässä kohden käytös on vain potenssiin miljoona, kun vertaa edelliseen hevoseeni. Lisäksi päälle rynniminen on asia, joka usein näissä tilanteissa tulee mieleeni. Ja toisaalta Nette tulee perässäni, kun olen maassa, mihin vaan. Tai on ainakin tähän mennessä tullut. Mutta se tunne, joka minulle tulee joskus Neten seurassa on luottamuspula, "mitä jos se nyt lähtee?", "Mitä jos se nyt päättää, että mennään?", "Miksi se ei voi luottaa minuun tässä tilanteessa, vaikka kuinka yritän?"


Tätä on toisaalta niin vaikea selittää ja pukea sanoiksi ja kirjoittaa tästä, kun mitään "näkyvää" ei ole kuitenkaan olemassa. Jos yrittäisin selittää ihmisille, jotka meitä ovat seuranneet vuosien aikana, että meillä on luottamuspula, niin he varmaan nauraisivat minut pihalle tallista.
Eikä se olekaan sellainen normaali luottamuspula mistä puhun, se on ennemminkin sellaisen asian tiedostaminen, että olen oikeasti tekemisissä hevosen kanssa, joka tositilanteessa ei epäröi hetkeäkään tehdä ratkaisua omassa päässään. Ja kun nuo ratkaisut voivat olla joskus oikeasti hengenvaarallisia.

Joten miten minä teen ja käyttäydyn Neten seurassa? Normaalisti, teen asioita parhaaksi katsomallani tavalla. Meidän yhteistyö toimii ja kaikki on hyvin. Ja samaan aikaan edelleen se joku murto-osa on kateissa.
Ja tiedättekö kuinka syö naista, kun oikeasti tiedän, että se on suurimmilta osin minusta kiinni. Minä en anna itseäni Netelle; tiedättekö siis mitä tarkoitan? En ikään kuin avaa sydäntäni sille täysin, en luota. Miten voisin olettaa, että se tekisi sen siis minulle.

Mikä ihana paradoksi, joka minun itseni pitäisi ratkaista. Tämä jo ihan senkin takia, että puhumme nyt sen tasoisesta asiasta, jota ei tosiaan ihan silmäpelillä voi nähdä tai kokea.
Asiaa tietenkin monimutkaistaa vielä hieman asia, josta olen ennenkin puhunut. Nette on niin herkkä, että siitä saa helposti kovan vaikutelman. Se hetki, kun mennään liian pitkälle, meni jo aikoja ennen sitä, kun se alkaa näyttää niitä "oikeita" liiallisen paineen oireita.
Olenko siis kuitenkin liian varovainen tahtomattani? Vai välillä liian tiukka ja vaativa? Luen kuitenkin näitä merkkejä hyvin, eikä tilanne mene tuollaiseksi jo varmaan senkin takia, kun meidän suhde on niin hyvä.

Toinen kysymys, jossa sana miksi on pääosassa on se, että miksi asia on näin? Miksi en luota, luotinhan edelliseenkin? En tiedä, en oikeasti tiedä. Se meidän alku oli jotenkin niin hankalaa ja näin hevosesta sellaisen puolen, jota ei ehkä ollutkaan niin helppo unohtaa? Vaikka olen sen unohtanut, niin onko se jäänyt jonnekin muistiin minun kroppaani? Luulen näin. Vaikka nykyisin tarvitaan aina todella suuri ärsyke sille, että tunnistan tuon fiiliksen, niin jostain se joskus harvoin nousee. Ajatus, että nyt se sitten taas aloittaa sen.

Miten siitä voi olla niin vaikeaa päästää irti? Miten voi olla niin vaikeaa huomata tuo totuus? Miksi en ole aikaisemmin oikeasti yrittänyt ratkaista ja tunnistaa ongelmaa, vaikka syvällä sisälläni olen tiennyt, että tällainen issue on olemassa? Vai voisiko se olla kuitenkin osittain kiinni oikeasti hevosesta? Sen luonteesta, sen taustasta?
Miten se epävarmuuden siemen on edelleen jossain sisälläni, vaikka meillä menee ja on mennyt jo monta vuotta hyvin ja koko ajan paremmin? Ja miksi se toisaalta tuntuu niin kamalalta "tunnustaa" tätä?

Koitan selitellä asiaa usein sillä, että Nette ei vain ole elämäni hevonen, eivät kaikki ole. Mutta annanko sille vilpittömästi edes mahdollisuutta olla sellainen. En niin kauan, kuin tuo joku tunne on olemassa.
 




Ja miksi minulle ei vain kelpaa se hyvä mikä minulla on jo? Älkää ymmärtäkö väärin, olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja hetkestä. Mutta tiedän myös, että en anna kaikkeani.
Ja varmaan kaikki lukijat ja meidät tuntevat ovat nähneet/lukeneet/kokeneet, että meillä on oikeasti kaikki asiat hyvin, niin silti näitä ajatuksia vain tulee.

Ja lähtipä jälleen laukalle.. Pointtini oli se, että uskallatteko te katsoa siihen peiliin, jonka hevonen teille näyttää? Uskallatteko te myöntää ne teidän "virheenne" ja muut asiat. Hyväksyttekö te itsenne? Hyväksyttekö te hevosenne. Onko teillä olemassa sisäinen varmuus ja rauha? Onko teillä käsissänne hevonen, jonka koette olevan teille juuri se oikea ja juuri sellainen oikeanlainen? Onneksi olkoon, te olette löytäneet sen sisäisen varmuuden, te olette löytäneet itsenne ja te näette sen hevosessanne, joka päivä. Kaikki lähtee hyväksymisestä.
 
 
Jälleen kerran lainailin kuvia muutamasta facebookin sivustosta. Kuvia lainattu täältä, täältä ja täältä.
Kuten ehkä olette tässä parin viimeisen päivän aikana huomanneet, minulla on tällainen "juttu" olemassa näiden ns. mietelauseiden kanssa.

26 kommenttia:

  1. Et ole yksin tuon asian suhteen, mullakin on ollut vastaavaa... Oletko ajatellut hakea teille ulkopuolista apua tuohon ongelmaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että aika monella on tätä samaa ongelmaa. Toisilla suurempana tai pienempänä kuin toisilla.

      No jaa, en ainakaan toistaiseksi. Kun minä itse tiedostan asian, niin minulla on käytännössä myös välineet tehdä asialle jotain, jos vaan haluan. Lisäksi meidän "ongelma" on oikeasti niin pieni ja syvällä minussa itsessäni, että en usko meidän yhdessä Neten kanssa tarvitsevan apua. Se olen minä, jonka pään sisälle pitäisi siinä vaiheessa päästä jonkun muun. :)
      Mutta katsellaan nyt tässä, minä uskon, että kun vain tiedostan ns. ongelman olemassaolon ja myönnän sen itselleni, niin minun on "helppo" työstää sitä eteenpäin.

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdintaa! En ole miettinyt itse omalla kohdalla asioita noin pitkälle, mutta tiedän sun olevan oikeassa siinä, että tasan niin paljon saa takaisin kuin itsestäänkin antaa.

    Ehkä olet oikeassa myös siinä, ettei Nette ole elämäsi hevonen, koska et anna sille mahdollisuutta siihen. Mutta, onko mahdollista, että odotat itseltäsi liikaa, sitten kuitenkin? Ehkei se tunnu elämäsi hevoselta, koska se ei ole sitä, ei siksi ettet antaisi sen tuntua? Eihän se, vaikkei se olisi elämäsi hevonen, poissulje sitä, etteikö teillä voisi olla hauskoja ja ikimuistoisia hetkiä yhdessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Ja kiitos pohdinnasta! Olen miettinyt tuotakin vaihtoehtoa monesti. Ja luulen, että se on juuri se yksi osatekijä tässä. Niin kuin kirjoitin, en usko, että kaikki on vain minusta kiinni, vaan mukana on muutama muu osanen, joiden summa on tämä hetki.
      Ja totta tosiaan, en minä Netestä ikinä luopuisi ja nautin sen kanssa olemisesta suunnattomasti. :)

      Poista
  3. Hyvä teksti, kiitos kun jaat tällaisia tunteita avoimesti meille lukijoille joita kaikki ei välttämättä uskalla. Kyseessä kuitenkin on tietynlainen riittämättömyyden tunne yms. ja ihmisillä on taipumus sulkea sellaiset asiat itselleen ja esittää kaiken olevan picture perfect.

    Se mitä minulle tuli mieleen tekstistäsi, että omalla kohdallani ainakin jos minulla on ollut alkuun ongelmia jonkin hevosen kanssa, ne näkyvät meidän suhteessamme vielä pitkänkin ajan kuluttua. Joskus ikuisesti. Joten minun luuloni on se että sinulle on tapahtunut aivan sama asia. En tunne historiaanne kauhean hyvin, siitä on aikaa kun olen lukenut esittelynne (enkä halua nyt väliin mennä lukemaan kun on niin hyvä flow : D) mutta jos sinulle on alkuaikoina sattunut jotain Neten kanssa, tai olet pelästynyt pahasti, tietysti se jää muistiin.

    Jos asiaa miettii vähän eri kantilta, kaikki pelko/pakoreaktiot jotka hevosilla tapahtuu, pysyvät niiden aivoissa ja toistuvat todennäköisemmin uuden vastaavan tilanteen tapahtuessa. Tätä varten hevosia siedätetään. Ehkä sinä et ole siedättänyt itseäsi tarpeeksi, ja siksi olet tavallaan varauksellinen sellaisissa tilanteissa vieläkin missä on ennen saattanut tapahtua jotain (vaikka siitä on jo aikaa, ne asiat kuitenkin pysyvät taka-alalla).

    Ja kannattaa kuitenkin katsoa teidän suhdettanne myös ulkopuolisen silmin, vaikkei aina huvittaisikaan. Luulen että olet saanut kuulla kyllä siitä aika paljon kuinka mahtava suhde teillä on Neten kanssa. Ehkä et koe samoja asioita Neten kanssa kuin koit edellisen hevosesi kanssa, mutta elämäntilanteesi oli silloin erilainen ja luultavasti sinäkin. Joten tuskin nuo kaksi asiaa ovat verrattavissa toisiinsa. Ja toisaalta, olet varmasti kokenut paljon erilaisia ja hyviäkin asioita Neten kanssa kuin edellisen hevosesi kanssa. Jokaisessa on omat puolensa.

    Tekstiä meinaa tulla niin paljon että mähän voisin kirjoittaa oman postaukseni tästä! :'D ehkä en, mutta pointtini oli siis se, että tuollaiset asiat ja tunteet tapahtuvat yleensä kun niitä vähiten odottaa. Jos niitä odottaa ja haluaa ja hakemalla hakee ja koittaa pakottaa itseään, tuskin saavuttaa sitä minkä haluaisi. Ota paineet pois itseltäsi ja hevoseltasi, ja anna teidän suhteen mennä. Koska se menee kokoajan parempaan ainakin tämän lukijan mielestä. Luultavasti joku päivä heräät siihen että teillä onkin jo täydellinen harmonia vaikket sitä havitellutkaan enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Juu, niinhän se on usein, että monet asiat jäävät mieleen kummittelemaan. En kuitenkaan tosissani usko siihen, että se olisi ainoa syy tai edes yksi yksinäinen syy muiden joukossa.

      Sitä on niin vaikeaa selittää ja mietinkn taas pitkään laitanko tätä postausta julki, kun en halunnut, että tästä saa kuvan, että kokisin pelkoa tai jännitystä Neten seurassa. Kun sitä se ei ole. Se on vain joku tunne jossain syvempänä, että joku asia puuttuu ja miellän sen itse tällä hetkellä siksi viimeikseksi palaseksi 100 prosenttiseen luottoon.

      Yksinkertaisin syy tälle puutteelle on tuo Anzunkin mainitsema ja minun itse miettimäni asia, että Nette ei vain ole minulle Se hevonen, samalla tavalla kuin edellinen oli.

      Kuitenkin tuon sanottuani, voin silti edelleen miettiä tietenkin, että voisinko minä tehdä jotain paremmin. Jotain enemmän, jotain vähemmän jnejne.

      Ja niin kuin taisin kirjoittaakin, tiedän, että meidän suhde on oikeasti mahtava. Varsinkin jos miettii, mikä tilanne oli kolme vuotta sitten. Ei sitä käy kiistäminen enkä kiistä, olen ennemminkn kiitollinen ja onnellinen jokaisesta päivästä.

      Ja totta on tuokin, että olin edellisen hevosen aikoihin eri ihminen. Ja jokainen hevonen on erilainen ja yksilö ja uskon, että jokainen tulee meidän eteemme tietyn tarkoituksen kanssa.

      Tämän asian selittäminen tuntuu melkein mahdottomalta. Minun helpompi selittää kaikki ne asiat, joihin Nette on osaltaan vaikuttanut minun elämässäni ja kuinka tärkeä se on minulle. Ja miten osaan lukea sitä melkein kuin avointa kirjaa ja miten tiedän, että minä olen sen hevosen ihminen.

      ..Kaikesta tästä hyvästä huolimatta haluan tuoda esiin myös muita puolia. Juuri sitä, ettei kaikki ole sellaista täydellistä mahtavaa yhdessä eloa, jossa luemme toistemme ajatuksia ja niin edelleen. :D

      Että, onnistuinpa minäkin taas kirjoittelemaan oikein urakalla.
      Kiitos kommentistasi ja pohdinnastasi. :)

      Poista
    2. Ja vielä pakko sanoa, että en koe meillä olevan painetta. Sekään ei ole se ongelma. En koe, että minun pitää kenellekään ulkopuoliselle näyttää tai todistaa mitään.

      He näkevät sen kyllä, sen meidän jutun ja yhteyden. Tai voivat lukea täältä blogista. :)

      Ei ole siis kyse paineesta, eikä varsinaisesta pelosta vaan jostain jonka koen, että puuttuu. Mutta eiköhän tämä tässä selvinne ja luultavasti pian huomaan vaan, että onnistumme vain pääsemään taas askeleen pidemmälle. :)

      Poista
  4. Mulla on ollu samoja tuntemuksia oman hevoseni kanssa. Toki olen omistanut hevosen vasta 4kk ja sitä ennen vuokrannut vajaa 5kk eli yhteistä taivalta on n. 9kk. Olen kuitenkin alkanut pohtimaan tässä kevään/kesän aikana, onko hevonen sittenkään ihan täysin se oikea minulle. Rakastan hevostani suunnattomasti enkä luopuisi siitä mistään hinnasta (jonka vuoksi päädyinkin ostamaan sen...).

    Mulla on kuitenkin hieman samoja ajatuksia kun sulla Neten kanssa. Se jokin tuntuu puuttuvan. Olen itsekin tullut siihen tulokseen, etten luota hevoseeni täysin vaikka tietenkin luota siihen. Tästä kyseisestä yksilöstä kun ei ihan aina tiedä mitä hän saa päähänsä tehdä esim pelästyessään enkä menisikään (ainakaan toistaiseksi) tammalla ilman satulaa maastossa. Maastoilu satulan kanssa on jo ihan tarpeeksi jännää vaikka mitään suurempia vastusteluja tai kohtauksia ei ole tullut. Kentällä pystyn menemään ilman satulaa ilman ongelmia.

    Meidän kohdalla uskon ja toivon että peli ei ole menetetty vielä koska taipaleemme on vasta niin lyhyt. Uskoisin suhteemme kehittyvän vielä paljon, koska se on kehittynyt jo nyt. En voi kuitenkaan tietää, voinko luottaa tammaani täysin koskaan. Toivottavasti opin tuntemaan tammaani vielä paremmin, että pystyisin pitämään hänen herkän mielen rauhallisena ja pystyisimme molemmat luottamaan toisiimme täysin. Sen näkee tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten minä jotenkin olen missanut tämän? :O

      Tiedän tosiaan mistä puhut. Tosin minä kyllä ratsastan Netellä ilman satulaa ja kuolaimia useinkin, joskus pelkällä riimulla. Meillä siis kyllä nuo perusluottamusasiat on kunnossa.

      Se kehittyy, usko pois. Voin kertoa tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, minulla ja Netellä meni yli vuosi, että oikeasti löysimme jonkinlaisen yhteisen paremmin sävelen, vaikka koko ajan edettiinkin.

      Tsemppiä matkallanne! Tule ihmeessä kertoilemaan miten teillä etenee, minua kiinnostaisi kovasti kuulla. :)

      Poista
  5. "Onko teillä käsissänne hevonen, jonka koette olevan teille juuri se oikea ja juuri sellainen oikeanlainen? Onneksi olkoon, te olette löytäneet sen sisäisen varmuuden, te olette löytäneet itsenne ja te näette sen hevosessanne, joka päivä. Kaikki lähtee hyväksymisestä."
    -> Upeaa kirjoitusta, minulla meni kylmät väreet ja liikutuin. Etenkin noista lainaamistani lauseista. Nuo jäävät kyllä minun mieleen pitkäksi aikaa.

    Onko tämä aihe ollut sulla mielessä jo silloin kun yhdessä postauksessa puhuit siitä että miten hevonen voi luottaa ihmiseen jos ihminen ei luota 100% siihen..? Muistan että tuosta oli joskus puhe ja minulla lähti paljon ajatuksia liikkeelle, mutta en koskaan saanut kommentoitua :D. Voi olla että tästä aiheesta viriäisi ihan oma postaus oman blogin puolelle jos antais tulla.

    En oikein osaa sanoa mitään kummallista. Joidenkin hevosten kanssa voi myös mennä yksinkertaisesti kauemmin, jotta täydellinen varmuus löytyy. Ja koska tiedät että Neten päähänpistot voi olla hengenvaarallisia ja se voi käydä tuumasta toimeen erittäin nopeasti niin onhan siinä se jännitysmomentti olemassa erilailla kuin ei-niin-dynamiittimallisella hevosella. Luulen että aika voi auttaa, ja se että pääsee näissä pohdinnoissa eteenpäin, jokainen ajatus on askel ja jokainen oivallus vie eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)
      Olen taas kirjoittanut sen enempää kirjoitusta suunnittelematta, hienoa että se oli siis noinkin onnistunut.

      Tämä aihe on mielessäni usein ja olen tuosta asiasta tosiaan kirjoittanut ainakin kerran, luulen että enemmänkin. :)

      Jep, kuten edelle jo taisin johonkin kommenttiin vastatakin, niin minulla on kyllä olemassa työkaluja tämän asian "ratkaisemiseen" jos mitään ratkaistavaa ylipäänsä on.
      Tätä on tosiaan niin kovin vaikeaa laittaa sanoiksi, ilman, että minua väärinymmärretään. Kun ei ole tavallaan mitään varsinaista ongelmaa, joka vaatii ratkaisua tai apua mistään.

      ..Luulen, että palaan tähän samaa aiheeseen vielä huomenissa uudelleen. :D

      Poista
    2. Luulen että ymmärrän mitä tarkoitat :). Se on se tunne, ei ongelmaa ole sinänsä :). Jos ratkaistavaa on olen varma että se ratkeaa elävässä elämässä ja oivalluksistasi :)

      Poista
    3. Hienoa! :)
      Niin minäkin olen varma.

      ..Mutta palannen silti asiaan vielä tänään. :D

      Poista
  6. Hmmm, mulla oli tuo tunne silloon Liinukan kans, se oli muutenkin sellanen hevonen joka päästäny lähellensä tai päästi muttei tarpeeksi, usein tuli sellanen olo että me ei olla mistään samaa mieltä eikä mennä samoja polkuja. Ei sitä tunnetta oikeen osaa selittää mutta tiedän täysin mitä tarkoitat. Uskon että sun kohralle tulee vielä hevonen jonka kanssa tulee se oma tunne mitä kaipaat erellisestä "hevosliitosta", eihän toki mullakaan 100% sama tunne oo Viljan kanssa kun Riston kanssa oli, Risto oli niin ihanan herkkä ruunapoika.
    Kai se on sama juttu kun ihmisten kanssa, kaikkien ystövien kanssa on omanlainen suhde, miksi sitä pitäisi edes muuttaa, oppia elämään sen kanssa jos muuten on ok.

    VastaaPoista
  7. Tämä nyt ei varsinaisesti liity asiaan, mutta ehkä jollain minimaalisella sivuhaaralla :D

    Eli jos viitsisit kertoa oman näkemykseni ongelmaani, joka on se, että nykyisen vuokrahevosen kanssa tunnun olevan jämähtänyt paikoilleen maastakäsin toimimisen suhteen. Teen asiat samalla tavalla kuin alussa, ja kun hevonen on muutenkin vähän enemmän "epäsosiaalinen" ja itsenäinen.
    Verrattuna siihen entiseen vuokrahevoseen, jonka selkäkipuun kysyin apua: jos menin maahan istumaan, se tuli katsomaan. Luottamuksen kasvaessa ravasi perässä jos juoksin, hyppäsi esteitä perässä ym.
    Tämän nykyisen kanssa istumaan meno ei aluksi kiinnostanut herraa juurikaan, ja nykyäänkin välillä ruoho tai kaverit tai tiellä menevät ihmiset ym. vievät voiton. Hepo seuraa välillä hyvin (käynnissä, ravissa ei) ja välillä taas ei kiinnosta. Varsinkin pitkät matkat (esim. kenttä ympäri, portilla yleensä jää hillumaan) ovat sellaisia, että jos seuraa niin ei seuraa pitkään :D
    Keskittyminen työskennellessä (ratsastaessa ja irtona) varsinkin portin päädyssä kentällä herpaantuu usein ja nyt hevonen on ruvennut liinassa vetämään portille päin ja tulemaan läheltä ei-portin päädyssä. Aiemmin liinassa tätä ei ole tapahtunut, ja tähän ehkä tarvitsisin eniten mielipidettä/apua, jotta voisin soveltaa sitten irtona olemiseenkin.
    Mikä siis voisi olla ongelma, olenko itse tehnyt jossain kohtaa jotain minkä takia hevonen on alkanut käyttäytyä kys. tavalla (ei tule mieleen mitään?) vai testaako hevonen vai olenko menettänyt "arvon" hevosen silmissä vai mistä voisi olla kyse? Tai mielenkiinnon puute, jos liinassa on aina samaa työskentelyä (k+r+l toiseen suuntaan, pysähtyminen, k+r+l toiseen suuntaan /tietenkin välillä esimerkiksi saattaa muutama "siirtyminen" olla, mutta pääasiassa).
    Hevonen on fiksu, on oppinut juoksutussuunnan käsimerkit ja "hidastamis/pysähtymiskumarruksen" (lasken ylävartaloa ja lopetan katsekontaktin hevoseen) nopeasti, samoin vasta vähän aikaa sitten opettelemisen aloittamisen sanalle "kääntyy" -> liinassa vaihtuu suunta pysähdyksestä (yhdistettynä liina- ja raippakäden vaihtoon).
    Aloitin laukkailun hepalla vasta parisen kuukautta takaperin, ja minulla ei nosta kovin mielellään laukkaa (vaikka olisi raippakin apuna). Jos nostaa laukan, se ei ylläpidä sitä, vaikka antaisi pohkeita tai kannustaa äänellä tmv.
    Kahdella kaverillani kyllä laukka nousee ja pysyy yllä, kun ovat muutamaan kertaan läpiratsastelleet heppaa.

    Lisäksi mietin sitä, että kun nykyinen vuokrapolle tarhaa toisen hevosen kanssa ja edellinen yksin (ja olin lähinnä ainoa joka käsitteli), niin olisiko edellinen ollut laumakaverin tarpeessa ja siten helpompi saada kiinnostumaan?

    Tulipa aika sekava, mutta toivottavasti saat jotain selvää ja osaisit vähän sanoa omaa mielipidettä tai neuvoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janina viestistä, ei ollut sekava eikä liian pitkä. Palaan asiaan huomenna, nyt on pakko mennä ensin unten maille. :)

      Poista
    2. Noniin, luin viestisi uudelleen ajatuksella läpi.

      Minä esittäisin sinulle muutaman kysymyksen aluksi. Sinun ei tarvitse tänne vastata, jollet halua, mutta mieti niitä mielessäsi.

      Miksi sinusta tuntuu, että hevonen ei haluaisi työskennellä kanssasi? Kun teet hevosen töitä maasta tai selästä käsin, niin keskitytkö enemmän vain tekemään jotain tehtävää ja jos se ei mene, niin lisäätkö vain painetta? Koetko hevosen kanssa tehdessä, että suoritat vain jotain x asiaa? Turhaudutko? Jännitytkö? Koetko vihaa tai surua? Vertailetko muihin tekemiäsi asioita?

      Ehkä vastaus löytyy tuota kautta, kun mietit noita kysymyksiä.
      En voi antaa sinulle selvää ohjetta, että tee näin ja kaikki menee hyvin, valitettavasti.

      Annan sinulle sen sijaan ohjeen; opettele kuuntelemaan uutta ystävääsi. Huomioi mistä se tykkää ja mistä se ei tykkää. Lakkaa vaatimasta asioita, joissa et ole itse sydämellä täysin mukana tai joita vaadit vain siksi, että joku asia "täytyy" tehdä. Tee hevoselle selväksi, että sinä olet myös valmis antamaan itsestäsi jotain, kun teette yhdessä asioita.

      Poista
  8. Kun ostin ensimmäisen hevoseni, olin työskennellyt sen kanssa ja kulkenut sen hoitajana jo useita vuosia. Omistukseeni se siirtyi jäädessään kilparadoilta eläkeelle.

    Ensimmäisen hevoseni elämän alkuvuodet olivat kovia. Hevosta pidettiin vaarallisena, koska sitä oli vaikea käsitellä ja kaiken lisäksi se oli hyvin iso kokoinen. Oli viittä vaille, ettei sitä lopetettu, koska luultiin ettei siitä koskaan saisi muuta aikaiseksi kuin tappokoneen. Kun tuttavani halusi ostaa tuon hullun hevosen, kaikki sanoivat että hän tulee tappamaan itsensä sen kanssa – toisin kävi. Tuttavani muutti koko hevosen sillä, että kunnioitti ja antoi sille luottamuksensa, ihme oli epäilijöille suuri kun hevonen alkoi pärjätä radoilla eikä hulluudesta ollut tietoakaan.

    Minulle tuo hevonen oli jotain mitä en osaa edes kuvailla. Se kerran hullun leiman saanut hevonen käveli nyt perässäni irti lenkeillä, ratsastelin sillä tutuilla maastoreiteillä ilman satulaa ja suitsia, enkä kertaakaan joutunut pelkäämään minulle sattuvan jotain. Ikinä minun ei tarvinut vilkuilla selkäni taakse, koska tunsin hevoseni kuin omat taskuni. Ei ollut paikkaa mihin se ei olisi perässäni kävellyt.

    Yksi elämäni kovimpia paikkoja oli miltei päivälleen kolme vuotta sitten, kun jouduin tekemään kipeän päätöksen hevoseni lopettamisesta. Silloin tunsin, että petin hevoseni luottamuksen kun en saanut sitä parannettua. Olin vihainen itselleni ja syytin itseäni siitä, etten ollut yrittänyt tarpeeksi. Mutta kun hain hevoseni lopetuspäivän aamuna laitumelta ja kävelytin tallin pihaan, sillä lyhyellä matkalla hevoseni pysähtyi. Se ei seurannut minua kuten yleensä, vaan odotti että käännyin sen luo. Se huokaisi syvään ja tuijotti. Se katse sanoi ihan selvästi ”anna minun mennä”. Kun tulin sitä lähemmäs se painoi päänsä syliini ja aloin itkemään. Viimeiseen asti olin sen vierellä, ja siinä tallin pihalla se nukkui pois päänsä sylissäni.

    Olin sitä mieltä, että toista hevosta minulle ei tule. Ei mikään hevonen voisi mitenkään tulla tilalle! Kuitenkin reilu vuosi sitten tuttavani ilmoitti, että eräs hevonen, jonka kanssa olin ollut tekemisissä varsasta saakka, oli myynnissä. Hetken aikaa pyörittelin ajatusta päässäni, mutta päätös oli loppujen lopuksi helppo, koska tunsin hevosen jo vuosien takaa entuudestaan.

    Nykyinen hevoseni on täysin erilainen kuin ensimmäiseni. Se on malttamattomampi, leikkisä ja lapsenmielinen, kooltaan paljon pienempi ja sillä on enemmän pokkaa keskustella kanssani asioita. Silti luotan siihen ihan yhtälailla, ja joinain hetkinä kun ratsastelen tai puuhastelen sen kanssa, huomaan että jossain asioissa se ei eroa edellisestä mitenkään. Se johtuu siitä, että luottamus molemminpuolin on kunnossa. Monesti ääneen manasin sitä, kuinka hevoseni on koko ajan touhuttava jotain kun hoidan sitä. Mutta nyttemmin olen käsittänyt kuinka juuri sen pieni tekeminen on saanut ajatukseni juuri siihen hevoseen, siihen hetkeen, ajattelemaan juuri sitä mitä silloin teen. Kuinka hassua, mutta sitä hevoseni on kaivannut – että huomioisin sen täydellisesti enkä miettisi muita asioita. Se tekee saman kuin edellinen hevosenikin, mutta vain omalla tavallaan.

    Mutta se asia, kuinka erilainen sinun nykyinen hevonen on verrattuna edelliseen, on juuri asian ydin. Monesti ajatellaan, että uuden hevosen pitää olla samasta puusta veistetty kuin edellinen. Yksi virhe on ehkä jollain tasolla se, että verrataan hevosta edelliseen. Mutta samoin kuin ihmisetkin, hevoset on yksilöitä. Onhan minullakin monia hyviä ystäviä, jotka eivät ole samankaltaisia toistensa kanssa. Miksi siis hevosta tulisi verrata siihen mitä joku toinen oli tai on?
    Ajattelen siten, että hevosen luonteessa ja sen olemuksessa on aina jotain samaa kuin sen omistajassa. Entisessä hevosessani kuin nykyisessäkin tunnistin ja tunnistan samoja piirteitä kuin itsessänikin – se on mielestäni juuri sitä, mitä sinä kutsut peilikuvaksi.

    Kun minä näin ja näen hevosessani itseni, se on ainuita hetkiä kun kaikkine virheineni voin hyväksyä itseni sellaisenaan ja pitää siitä mitä näen.

    -Kilsiii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kilsi, meni ihan taas kylmät väreet, kun luin tuota. Ja yllättäen tietenkin tuli mieleeni tuo kolme vuoden takainen kesä: Taisi olla molemmille aika raskasta aikaa.

      Ja niinhän se on, monet vertailevat. Minäkin tein sitä aluksi. Nykyään en niinkään vertaile hevosia keskenään tai koita saada niitä samanlaiseksi. Sen opin jo aikoja sitten, että siitä ei hyödy kukaan. Ei hevosta eikä mitään muutakaan elävää olentoa, voi laittaa johonkin tiettyyn laatikkoon ja ajatella, että se on samanlainen kuin muut.

      Eikä kai kukaan tosissaan edes halua täysin samanlaisia hevosia? Silloinhan et oppisi mitään uutta, et itsestäsi etkä hevosestasi.

      Ja sitähän se on, kun näet hevosessa itsesi ja todella katsot sitä ja hyväksyt sen, niin silloinhan sinä puhtaimmillaan hyväksyt sen mitä sinä olet.

      Mun pitää päästä kyllä vielä tänä kesänä moikkaamaan sun poniinia!

      <3

      Poista
  9. Kiinnostavaa pohdintaa! Ja valitettavan tuttu tunne tuo, että jotain puuttuu...Miten joihinkin hevosiin vain luottaa 100 %:sesti ja toisiin ei, mikä saa aikaan täyden luottamuksen? Vaikka suhde itsen ja hevosen välillä tuntuisi päällisin puolin olevan kunnossa, niin välillä sitä jää kaihertamaan tunne, että joku tässä nyt tökkii ("kyllä mä tähän hevoseen luotan, mutta..."). Uskon, että kyse on tosiaan juuri luottamuksesta. Kun luottaa itse itseensä (luottaa siihen, että osaa ja pystyy riittävän hyvin, ja tuntee itsensä niin että tietää kehittämiskohtansa) ja hyväksyy itsensä (puutteineen), ja kun luottaa hevoseen, hevonenkin luultavasti luottaa sinuun (ja esim. pelottavissa tilanteissa hevonenkin luottaa tällöin itseensä enemmän, kun tietää että paikalla on myös luotettava henkilö tukena ja turvana). Ja sama toisinpäin: luottamusta herättävä hevonen aikaansaa ihmisessä luottamusta ja parantaa itseluottamusta ja kasvattaa myös itsetuntemusta :) (hevonen on kyllä melkoinen arjen terapeutti :)) Ongelma tässä on vain se, että mikä ihme se on, joka aikaansaa sen luottamuksen?? Pitäisi kai vain heittäytyä, olla läsnä ja vain luottaa (kokeilla tätä jopa sellaisissa tilanteissa kun pelkää, ettei kaikki menekään ihan käsikirjoituksen mukaan) - miten vaikealta, mutta toisaalta helpottavalta se tuntuisikaan! Jos ainut keino selviytyä jostain tilanteesta olisi vain ja ainoastaan luottaa toiseen elävään olentoon, niin pakkohan sitä olisi uskaltaa kokeilla, kai? Eikö siis arkipäiväisissä tilanteissa hevosen kanssa voisi kokeilla samaa ja vain luottaa että kyllä kaikki sujuu (kun onhan muuttujia paljon enemmän kuin vain minä ja hevonen, kaikkea tässä elämässä ei kuitenkaan pysty hallitsemaan, ja ainakin itselläni kyse on myös hallinnan menettämisen pelosta silloin kuin en täysin luota johonkin)? Huoh, vaikka nämä asiat tiedostaisi, on niitä välillä (=usein) todella vaikea noudattaa käytännössä.....

    Onneksi hevoset ovat mielestäni todella anteeksiantavaisia, ne saattavat luottaa ihmiseen, vaikka ihminen ei aina olisikaan luottamuksen arvoinen, kun taas itse ainakin menetän luottamukseni helposti ja sen takaisin saaminen on vaikeaa. Tosin, kun hevosen luottamuksen menettää, sen takaisin saaminen (ansaitseminen) vasta vaikeaa taitaa ollakin...

    Luottamus, kunnioitus ja hyväksyntä, niistä kai kaikki läheiset suuhteet ovat rakennettuja :)

    Ps. Uskallanko siis katsoa peiliin? Jos hevonen on peilini, uskallan ja kehtaan katsoa siihen peiliin päivä päivältä paremmin. Vielä en aina näe hevosissa heijastuksena ihan sellaista itseäni, joka haluaisin ihmisenä olla, mutta ehkä jonain päivänä. Vielä on päiviä, jolloin ihan hävettää se peilikuva jonka hevonen minusta näyttää, mutta onneksi on myös toisenlaisia päiviä jolloin olen paljon tyytyväisempi peilikuvaani :) Hevonen on kyllä loistava tunteiden peili, joka huomaa pienetkin tunteiden vivahteet (varmaan jo ennemmin kuin ihmiset itse tunteitaan tiedostavat).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se juuri on, olet asian ytimessä.

      Niin, sehän se on, että mikä sen luottamuksen luoja sitten on? Kyllä minä luotan hevoseeni, oikeasti luotan. Mutta silti se joku pikkiriikkinen asia puuttuu.
      Ja noissa tilanteissa läsnäoleminen ja heittäytyminen on varmasti vaikeaa, minä taasen koen nuo tilanteet sellaisia, joissa nimenomaan olen läsnä. Toimin tunteella ja järjellä ja pystyn nopeasti tunnistamaan myös erilaiset reaktiot itsessäni, jonka jälkeen niiden hallinta on helpompaa. Mutta onpa sitä harjoiteltukin.

      Hevonen on anteeksiantava eläin ja se on niin pyyteetön ja vilpitön. Se noissa eläimissä onkin niin hienoa ja se minua niissä eniten ehkä viehättää, se rehellisyys mikä niistä kumpuaa.

      Hienoa, että uskallat ja hienoa, että huomaat myös kehityksen itsessäsi.
      Ja niinhän se on, ne lukevat meitä kuin avointa kirjaa. :)

      Poista
  10. Mä niin rakastan noita mietelauseita :)

    Jos nyt ymmärsin yhtään tätä aihetta, niin mä oon ajatellut asian, sillä tavalla, että "se jokin" tulee sitten, kun on sen aika ja kun molemmat on valmiit siihen. Omalla kohdalla se on ollut puhtaasti minusta itsestäni kiinni, kun en ole pystynyt antamaan itseäni. Hevonenhan on oma itsensä, eikä se pysty olemaan muuta kuin on, mutta ihminen on sitten ihan toinen asia. Mulla se meni Zinan kanssa vähän niin, että kun päästin omista jutuistani irti ja olin vaan hevosen kanssa, niin pystyin tuntemaan "sen jonkin". Samalla musta tuntui, että Zina pystyi katsomaan suoraan mun sisimpään...voi mikä fiilis se olikaan. Siinä tulee läheisiin tekemisiin tunteidensa kanssa, kun samalla esiin nousee luopumisen pelko, ylitsevoimaisen rakkauden tuska ja yleensäkin kaikki tunteet voimistuu niin hurjiksi, että sattuu. Ja, kun luopumisen aika tuli, melkein luulin, että kuolen siihen. Nyt en ole varma pystynkö ihan hetkeen avaamaan taas itseäni, että "se jokin" täyttyisi. Toivon, että niin käy ja uskon, että niin käy. Siihen tarvitaan vain se oikea hetki, kun kaikki loksahtaa kohdilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, voisin viettää päiviä lukien ja keräillen erilaisia. :)

      Olet asian ytimessä. Siitähän se on juuri kiinni, miten sinä itse osaat avata itsesi ja sydämesi.
      Toisaalta uskon kuitenkin myös siihen, ettei kaikkien hevosten tule sitä jotain, muuten en tiedä millä selittäisin sen, että tietyt hevoset saavat minut aina palaamaan niiden luokse.

      Ja niinhän se on, se tunne tuo mukanaan niin paljon kaikkea ja se kaikki on niin ylitsevuotavaa, että siitä on vaikea puhua tai sitä on vaikea kenellekään selittää. Se on mielestäni sitä ehdotonta rakkautta, sellaista, jonka eteen oikeasti on tehty ja tehdään töitä. Hevonen on siitä niin upea ja omalaatuinen eläin, kun se antaa aina itsestään sen mitä se on sillä hetkellä ja se palkitsee sinut parhaiten, kun sinun sydämesi on vilpitön ja auki.
      Ei siihen ole edes sanoja olemassa, ne tietää ketkä tietää.

      Poista
    2. Todellakin sen tietää, kun sen tietää...koita sitä sit selittää siinä :D

      Poista
    3. Jep, siksi minäkin teen niin epämääräisiä kirjoituksia välillä, kun helppo on selitellä :D
      Helpommalla pääsee kun ei yritä :D

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)