torstai 20. kesäkuuta 2013

Vetovoiman laki ja muuta filosofista pohdintaa näin juhannuksen kunniaksi

 
Oletteko koskaan miettineet elämäänne taaksepäin ja jälkeenpäin ymmärtäneet jotain tai on tuntunut siltä, että vaikka silloisella hetkellä ei olisi sitä tajunnut, niin jotenkin on vain ajautunut tietyntyyppisten ihmisten seuraan, on tapahtunut tietynlaisia asioita tai on ollut joitain käännekohtia.

Jos noita takana päin olevia tilanteita miettii nyt ja koittaa päästä siihen samaan fiilikseen, niin onko siinä hetkessä välttämättä ymmärtänyt, miten moni asia onkin linkittynyt toisiinsa? Minä en ainakaan aikaisemmin ole tällaista tiedostanut. Nyttemmin, kun olen jälleen laajentanut omaa tiedostamistani asioistani, niin kykenen jo melkein samalla hetkellä ymmärtämään linkityksiä asioiden välillä. On kuitenkin edelleen myös niitä tilanteita, joissa en ole ymmärtänyt. Tietenkin, ihmisiähän tässä vain ollaan.

Tällaisissa tilanteissa ollaan mielestäni jo sillä tasolla, että siitä on vaikea kirjoittaa ja vielä vaikempi ehkä puhua ääneen. Mutta koska olen jälleen kerran ollut tässä kevään/alkukesän elämässä jotain murrosvaihetta, jolle ei näy loppua, niin on pakko taas hiukan purkaa osaa ajatuksista myös tänne.

Ensin ajattelin, että en kirjoita tänne mitään tästä asiasta. Mutta olen saanut teiltä kiitosta niin paljon rehellisyydestä, että ajattelin olla rehellinen jälleen kerran ja kertoa, mitä minun päässäni tällä hetkellä liikkuu. Juu siellä oikeasti joskus liikkuu jotain.
Enkä tiedä tuleeko tästä taas millään tasolla järkevä tai laadukas teksti, minä yritän saada vain omia ajatuksiani auki.

Mutta palatakseni vielä tuohon vetovoima asiaan, niin jälleen kerran olen huomannut, kuinka aikaisemmassa elämässä monet asiat ovat seuranneet toisiaan, ikäänkuin huomaamattani. Tämä asia ja miljoona muutakin on pyörinyt mielessäni jo jonkun aikaa. Tämä kyseinen ajatus kuitenkin konkretisoitui mielessäni, kun kerroin ääneen minun edellisen hevoseni tarinaa ja kaikkia siihen liittyviä käänteitä eräälle henkilölle. Se on niin uskomatonta, miten sitä jää kiinni joihinkin toimintamalleihin ja ajatuksiin ja kun niissä on kiinni, niin nämä vain ruokkivat toisiaan ja sitä kautta vahvistusta tulee koko ajan lisää.
Se on minulla vielä auki, että miten sitä sitten jossain vaiheessa onnistuu pääsemään irti ja yhtäkkiä silmät avautuvat aivan uudella tavalla. Tai no, ehkä hieman liioittelen, minun yhtäkkiä tarkoittaa tässä ehkä melkein kolmea vuotta. Kaikkihan on kuitenkin suhteellista.

Ja sitten kun sitä alkaa ajatella uudella tavalla, niin monet asiat muuttuvat ja monesta suunnasta alkaa tulla vahvistusta tälle uudelle toimintamallille ja ajatuksille. Ja vielä kun tuosta hieman asiat jalostuu, niin jälleen kerran kuin tilauksesta, näkee enemmän ja enemmän ihmisiä ja asioita, jotka vahvistavat niitä omia ajatuksia.
Konkretian ystävälle eli minulle on hirmuisen vaikeaa selitellä näitä asioita itselleen. Miten minä satuinkin tuonne ja tuonne ja miten jotenkin joku asia x ikäänkuin ojennettiin minulle tarjottimella? Siis, että miten?

Nykyään suhtaudun avoimin mielin moneen asiaan, moniin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä rationaalisuuden tai konkreettisuuden kanssa. Pakkohan se on uskoa, kun asioita itse näkee ja huomioi. Mutta kuka tätä sitten ohjailee, minun omat ajatukseni? Ne ajatukset, joita oikeasti arvostan? Vai joku muu? Ja jos se on joku muu, niin mikä se sitten on? ..Tähän väliin sanottava, että en usko jumalaan. Mutta kyllä minä silti uskon johonkin, johonkin jota en osaa määritellä. Enkä tiedä onko usko edes oikea sana, ei varmaankaan. Se on ennemminkin sisäinen varmuus ja tunne.

Tämän vetovoima-ajatukseni taustalla on siis se, että jotenkin omat ajatuksemme ja tekomme johdattavat meitä aina sillä hetkellä oikeaan suuntaan. Jokainen meistä on matkallaan eri kohdassa ja jokainen meistä kääntyy joskus väärään suuntaan, mutta kaikki lähtee kuitenkin jollain tasolla aina meistä itsestä.

Noniin, sekoitinkohan pakkaa sitten jo tarpeeksi. Jatkan joka tapauksessa.

Tästä päästään jälleen aasinsiltaa toiseen asiaan. Nimittäin, kun minä olen nyt tässä taas aikalailla koko kevään käynyt noita kursseja ja niistä jokainen on ollut vaivan arvoinen ja jokainen on kolahtanut syvälle. Olen siis nimenomaan jälleen onnistunut tuossa edellä mainitsemassani asiassa ja olen onnistunut ruokkimaan omaa ajatusmaailmaani oikeanlaisilla asioilla.

Kaikki päätökset ja onnellisuus ja kaikki tällainenhan lähtee ihmisestä itsestään. Kaikkihan tietää tämän ja jokainen joka asian kanssa joskus painii, tietää kuinka vaikeaa se käytännön toteutus joskus on vaikka tietää jo ne "oikeat vastaukset". Samaan aikaan, kun olen saanut niin paljon hyvää tämän kevään aikana kursseista ja muusta, niin olen väsyneempi kuin olen ollut aikoihin. Osansa on varmasti sillä, että olen sellainen analysoija ja prosessoija ja on niin paljon ajateltavaa.

Mietin myös eräänlaisena realistina asian toista laitaa. Kuka aina jaksaa olla onnellinen ja kuka jaksaa aina katsoa maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Auttaa kaikkia ja olla armollinen ja onnellinen kaikesta? Ja jos tuollaisia ihmisiä on, niin ovatko he oikeasti sellaisia vai valehtevatko he itselleen tai muille?
Rehellisyys ja vilpittömyys ovat asioita, joista en luista ja siksi tämä onkin minulle varmaan jonkinlainen issue. Kun mielestäni aina ei voi olla aurinkoista, aina ei voi jaksaa ja aina kaikki ei voi  mennä niin satukirjoissa. Ja vaikka ajattelen näin, niin samaan aikaan salaa toivon, että se kuitenkin on mahdollista ja samaan aikaan, kun painin noiden kysymysten ja väsymyksen kanssa minä jo tiedän, että se menee ohi ja että kaikki minussa on vahvalla positiivisella pohjalla. Ja niin se on ollut aina, vaikka olen käynyt pohjalla ja rypenyt surussa ja katkeruudessa, niin jossain syvällä on koko ajan ollut se usko parempaan. Se joku sisäinen aurinkoni, josta olen kuullut lähiaikoinan monen ihmisen minulle puhuvan, on aina ollut jossain.

Nyt minusta tuntuu, että vien jo pohjan omalta pohdinnaltani ja vastaan kysymykseeni jo itse. Näin se taas etenee, kun vapaalla assosiaatiolla kirjoittelee.

Mutta paradoksi on tiivistettynä tämä: Minusta jos on oikeasti rehellinen ja vilpitön, niin on totta että aina ei voi olla onnellinen, aina ei voi olla tyyni, aina ei voi olla kärsivällinen ja joskus saa olla väsynyt ja surullinen ja vaikka vähän negatiivinenkin. Kunhan siihen ei jää kiinni ja kunhan siihen ei jää roikkumaan. Ja kunhan ne syvimmät ajatukset ovat kuitenkin aina positiivisia ja sellaisia, että vetovoiman laki (en keksi parempaakaan) tuo elämään niitä oikeita asioita.

Juu, että näillä pohdinnoilla juhannuksen viettoon.
Be safe! <3

Kuvat lainattu täältä ja täältä

10 kommenttia:

  1. Hmmm, ennen mietin että ei "liian" onnellisia ihmisiä voi olla mutta ajatusmaailma siitä on muuttunu hiukan. Koska tunnen oman oloni todellakin onnelliseksi ja oma ajatusmaailma on aika paljon muuttunut. Ennen olin kateellinen ja piilovittuilin paljon. Enää en pyri tekemään kumpaakaan vaan iloitsen muiden jutuista, ihan aidosti ja se tuntuu äärettömän hyvältä. Se antaa itselle jonkinmoosen vapauden kun ei tarvi olla enää mikään nipo tai töykeä, en tiedä saako tästä selvää mitä yritän sanoa :D
    Uskon että jokaasella tulee huonoja aikoja ja päiviä, niin se varmasti on tarkoitettu että niistäkin osaa herätä siihen parempaan elämään, elämä on kyllä aikalailla sellaista mitä teet siitä ja se kuinka oman pään sisällä käsittelee asioota.
    Uskon että kaikki etapit elämän lairalla meitä kasvattaa ja valmistaa paremmaksi ihmiseksi, itte uskon että meillä lapset on saanu mua paremmaksi ja valokuvaus pistäny ajattelemaan ja olemaan rohkea oma itteni, siinä on pitäny näyttää se oma näkökulma ja mielipide mitä taas oon aina väistäny.

    Vaikkakaan kukaan ei voi vierä multa pois sitä tinttaista Viipiä jollekka ei käy mikää ja kaikki kiukuttaa mutta onneksi näitä päiviä ei montaa kuukauteen mahru, vois ihmiset kaikota mun ympäriltä muuten :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ollaan varmaan ihan samojen ajatusten äärellä, kirjoitusasu vain hieman erilainen.. :)
      Minäkin olen käynyt tuon vittuilun polun ja se oli kaikkea muuta kuin piilosellaista, mutta se on jo taaksejäänyttä elämää. Minäkin olen onnellinen ja eri tavalla kuin ennen, se on sellaista tasapainoista, enemmän sellaista sisäistä rauhaa se onnellisuus, jota minä nykyisin koen.
      Ja huonoja päiviä on kaikilla, varmasti. Muutenhan ne hyvät ei tuntuisi miltään. Mutta ihan ydinajatuksena minulla onkin tässä kai se, että kaiken tämän onnellisuuden ja ilon takana pitää olla se ns. aito ja puhdas onnellisuus ja rauha. Koska muuten se menee siihen, että hoilotetaan vaan kuinka kaikki on niin ihanaa ja sitten muiden katseilta piilossa laitetaan sitä köyttä valmiiksi.
      Eli luulen siis tarkoittaneeni tuon kaltaista ajatusta. Eli jos siis puhutaan oikeasta onnellisuudesta, niin silloin ihmisen tulee vilpittömästi sisällään uskoa siihen. Tällöinhän ne huonotkin päivät menevät, koska aina tietää että se sisäinen rauha ei häviä. Mitä enemmän kirjoitan sitä monimutkaisemmalta saan ajatukseni kuulostamaan. Mutta jälleen kaikki oikeastaan kulminoituu siihen vilpittömyyteen, jota itse niin hanakasti peräänkuulutan. Joku päivä minä opin, että tässäkään asiassa mustavalkoisuus ja ehdottomuus eivät aina kulje käsikädessä :P

      Ja sama minulla, ei kukaan vie sitä itsepäistä ja huutavaa Suvia, jolla menee hermot liikenteessä tai tekniikan kanssa. Mutta tuo onkin osa, joka pitää vaan hyväksyä tai ehkä joku kaunis päivä se loistaa poissaolollaan, kuka tietää :D

      Poista
    2. Kiios Suvi! Tässä samassa "suossa" minäkin rämmin ja epäilen, kadotan,löydän,iloitsen, suren sekä kellun turvassa aina tilanteen mukaan. Että niin samassa veneessä ollaan ettei mitään rajaa. Ja taidatkin tietää sen! Kiitos kaikesta tähänastisesta!

      Poista
    3. Onneksi me voidaan jakaa näitä kokemuksia, kun ollaan tässä samassa veneessä! :)

      Poista
  2. Niin ja Hyvää Juhannusta Suvi <3

    VastaaPoista
  3. Ihan alkajaisiksi vain otsikon lukeneena täytyy käydä toteamassa että olikohan se yks filosofian kurssi sulle sitte kuitenkin vähän liikaa ;). Toivottavasti lataudut lomalla :D.

    Palaan asiaan kun maltan lukea koko tekstin, varmasti mielenkiintoinen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, niitä olikin kaksi! ;D
      Eli ehkä oli hieman liikaa, mutta valitettavasti tämä aihe tai oikeammin nämä aiheet on aika kaukana niistä mitä niissä käsiteltiin..

      Minäkin totisesti toivon niin!

      :)

      Poista
    2. Ai ihanko kaksi, no ilmankos. Kuulehan kun minä menin yliopiston filosofian kursseille niin haukottelin leukaniveleni kipeiksi. Varmaan tosi imartelevaa luennoitsijalle. Äitini inhoaa yhä sitä naksetta joka leukaniveliini tuli sen kurssin myötä...

      Poista
    3. :D :D
      Mä en käyny kyllä yhelläkään luennolla, en edes yrittänyt. Kirjoitin vain ne esseet, jotka nekin sain tehdä pienen kinumisen jälkeen. :D

      Kyllä meistä molemmista siis filosofit vielä tulee, eikäku. :D

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)