perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kuka osaa ratsastaa osa II

Ensin on pakko kertoa hyvät uutiset. Hurraa! Ostin eilen heräteostoksena sellaisen satulahuovan, jossa on sellaiset liukuesteet (eli ikään kuin geelit ommenltuna huovan päälle, jotain anti-slip materiaalia)  ja päätin kokeilla vielä kerran josko meidän bascule olisi kuitenkin meille sopiva. Suurin ongelma kun on ollut se, että se liikkuu hivenen eteenpäin liikuttaessa. Epäilin myös, että satula olisi liian kapea ja tämä olisi osasyynä tuohon liukumiseen.

Eilen sitten päätin, että kokeillaanpa nyt tämän liukuesteen kanssa ja arvatkaas mitä, satula ei liikkunut mihinkään! Eikä myöskään huopa, vaikka en saanut edes satulavyötä niistä pidikkeistä läpi, eli se vain oli satulan ja hevosen välissä. Nette liikkui hyvin ja yllättävänkin reippaasti, kun käytiin maastossa testailemassa miten tämä yhdistelmä toimii. Ja sehän toimi, ainakin minun mielestäni.
Satula jäi nyt hyvin lapojen taakse, eikä puristanut lainkaan, se näkemykseni kapeudesta on varmaan tullut siitä, kun satula liukuu lavan päälle, jolloin se tietenkin puristaa. Olisin niin onnellinen jos tämä oikeasti menisikin nyt näin, koska oikeasti rakastan tuota penkkiä. Se on kertakaikkisen mukava istua, se ei väännä jalkoja tai kroppaa väärään asentoon ja sen kanssa hevosen liikkeet tuntuu tosi hyvin. Minulle ei esimerkiksi tullut tunnetta, että olisin todella kaukana hevosesta, vaikka usein sellainen tulee, jos ratsastaa paljon ilman.

Tarkistan asiaa vielä ensi viikolla, kun minulla on taas viikkojen tauon jälkeen ratsastustunti. Katsotaan onko opettajallani asiaan jonkinlainen mielipide.

Mutta itse otsikon aiheeseen, jota tässä  eilen ehdin satulassa mietiskellä ja muutenkin ylipäänsä. Samaisesta aiheesta olen kirjoittanut ennen ja se teksti löytyy tämän linkin takaa. Aihe on sellainen, josta varmaan jokaisella on oma mielipiteensä. Siispä, minä kerron nyt näitä ajatuksiani tässä teille, saatte olla vapaasti samaa tai eri mieltä; avoin keskustelu kommenttiboksissa on toivottavaa!

Syitä siihen miksi olen asiaa lähiaikoina pohtinut on monia. Kuulen jatkuvasti kuinka jonkun hevonen menee aina hienosti ja peräänannossa, vaikka hevonen ei ole toiminut ratsuna kuin hetken, toisen hevosella mennään länkkäriä ja tämä jo yksin selittää hevoslähtöisen ja ystävällisen ratsastuksen, yhdelle jos toisellekin laitetaan suuhun kankia, joku ratsastaa aina maastossa, joku ratsastaa aina ympyrällä, toinen tykkää ratsastaa kuolaimetta ja toinen joka kerta jotain kunnon vääntöä tehden. Jokainen ehkä tunnistaa näitä erilaisia ihmistyyppejä ja joku ehkä jopa voi huutaa bingoa, vaikka minä tässä vain aikalailla kärjistinkin. Joku saattaa vähän suuttua ehkä? "Kyllä minun hevoseni menee aina peräänannossa", "kyllä minun hevoseni tykkää kangista", "kyllä minun hevoseni nauttii ainaisesta kentällä työskentelystä"..jolloin saattaa tulla edellä mainitunkaltainen puolustusreaktio, joka ei ole hyvä. En hae sitä, koska silloin kun ihminen puolustautuu hän ei opi vaan silloin mietitään kuumeisesti asioita, joilla puolustella omaa tekemistään.

Kyseenalaistus on ok ja terve kritiikki on ok, mutta järjetön puolustelu tai syyttely ei johda mihinkään hedelmälliseen. Jos minä jotain olen oppinut niin sen.

Jospa sitten tuo mainintani peräänannosta: Niin, miten se selittäisitte tai kuvailisitte peräänantoa? Miten te erotatte muodon ja peräänannon toisistaan?
Jos minulta kysytään, koko sana itsessään on jotenkin jäätävät ja niin loppuunkulutettu ratsumaailmassa, että sen oikea tarkoitus on menettänyt merkityksensä. Minulle se tarkoittaa sitä, että hevonen ja ihminen ovat ikään kuin yhtä, ratsukko toimii yhdessä ja tehtävät mitä tehdään tapahtuvat niin pienin ja huomaamattomin avuin, että niitä ei näe.
Muotoja taas on erilaisia, on matalampaa ja korkeampaa muotoa ja enemmän paketissa olevaa ja enemmän pitkänä olevaa.

Kuka osaa ratsastaa? Se joka aina saa hevosen peräänantoon? Minulle sellaista ihmistä ei ole olemassakaan tai en ole vielä sellaista elämäni aikana nähnyt. Eikä sellaista tarvitse mielestäni ollakaan. Tuollaiset tilanteet ovat niin lyhyitä ja tietyllä tapaa raskaita ratsukon molemmille osapuolille. Hevosen eikä varmastikaan ihmisen keskittymiskyky oikeasti riitä muutamaa minuuttia kauempaa.
Vai sellainen, joka saa hevosen aina menemään tietyssä muodossa? Onko silloin väliä miten tuo muoto saadaan aikaiseksi? Ja mitä tuossa muodossa katsotaan? Onko pelkkä kaula kaarella meno muotoa? Yleistä mitä minä nykyään näen monesti on juuri tuo, jota monet peräänannoksi ja muodoksi kutsuvat; kaula kaarella, takajalat tallilla, selkä notkolla ja kirsikkana kakun päällä etupainoisuus.

Tai ne kanget, jatkuva kentällä tai maastossa ratsastelu. Pelkkiä ympyröirä, pelkkää suoraa, pelkkä käyntiä tai pelkkää laukkaa. Ääripäät ei ole koskaan hyviä, pitäisi löytää kultainen keskitie ja jokaisen hevosen kanssa se voi olla erilainen. Mutta sitä minä miettisin, että onko se hevoselle reilua, että mennään aina kentällä tai aina ympyrää? Jos selitys on se, että hevonen stressaa muusta, niin voidaan miettiä, miksi se stressaa? Siksikö ettei pidä suoraan menemisestä? Vai eikö se tykkää mennä metsään? Vai voisiko olla, että hevonen rutiinien ystävänä on tottunut johonkin ja mennään sen "mukavuualueen" ulkopuolelle? Tai maastossa aina pää pystyssä? Tekeekö se hyvää selälle? Minä olen aina ollut kova maastoilija ja useimmiten en edelleenkään jaksa miettiä maastossa niin tarkkaan sitä missä se hevosen pää nyt joka sekunti huitelee tai onko nyt takajalat missä. Mutta pelkkä tällainen ratsastelukaan ei välttämättä ole se paras ratkaisu. Monipuolisuus, minä peräänkuulutan sen perään.

Yksi asia, johon myös kiinnitän paljon  huomiota ratsukossa tai hevosessa on etupainoisuus ja lavat . Hevonenhan on luonnostaan etupainoinen, ne hetket, kun se luonnossa kantaa itseään kestävät muutamia sekunteja. Jotta hevonen jaksaisi monia vuosia kantaa ihmistä selässään tulisi se opettaa kantamaan enemmän painoa takapäällään. Kaikkihan tämän tietää.
Se mitä minä en vielä ymmärtänyt on se, että miten se kaulan asento yksinomaan vaikuttaisi tähän asiaan?
Minä tiedän, että kun hevonen käyttää takapäätään se myötää automaattisesti niskastaan. Tämä ei kuitenkaan edelläänkään selitä sitä, miten se käsitetään niin usein oikeaksi muodoksi tai peräänannoksi, kun hevonen kulkee kaula kaarella eteenpäin? Eikö siinäkin se kokonaisuus ratkaise?

Ja ne lavat, niin "pieni" asia, mutta kuitenkin niin suuri. Pienillä harjoituksilla pääsisi jo pitkälle, jos ratsastaja aina jaksaisi aluksi edes hetkisen keskittyä hevosen lapoihin, niin sekin jo auttaisi varmasti edes vähän. Minkäköhänlainen olisi tällaisen "aina hevonen peräänannossa" ratsastajan hevonen jos ratsastaja kiinnittäisikin koko ratsastuksen ajan huomiota lapoihin. Enkä tarkoita keskittymisellä vain raipan käyttöä tai vahvaa jalkaa joka puskisi koko ajan vastaan, vaan sellaista hyvää tukea, jonka avulla hevonen voisi suorittaa sille vaikeaa tehtävää. Ja, että ratsastaja vielä aina muistaisi, että tehtävä on vaikea eli lepotaukoja ja kiitosta nopeasti.
Tämä on mielestäni yksi hyvän ratsastajan kriteereistä.

Enkä nyt tarkoita tai oleta, että kukaan olisi niin hyvä tai että ei voi ratsastaa jos ei osaa. Minäkin ratsastan ja huomaan itsessäni vikoja joka ainoa kerta. Mutta sepä ei olekaan se homman juju, tavallaan. Vaan se, että haluaa kehittyä. Haluaa katsoa niitä heikkoja kohtia, tehdä paremmin ja auttaa hevosta. Kukaan ihminen ei ole niin hyvä, etteikö toisen silmän alla ratsastaminen tekisi hyvää. Sitä tulee niin sokeaksi omille "virheilleen" ja kroppakin alkaa valehdella.

Mitä siis hyvältä ratsastajalta mielestäni ennen kaikkea vaaditaan? Tahtoa ja halua oppia paremmaksi. Täytyy olla valmis ymmärtämään, että se pelkkä tunti päivässä satulassa ei tee kenestäkään superstaraa eikä muuta jotain kauan aikaa sitten opittuja virheitä. Niihin tarvitsee keskittyä monta kertaa päivässä, tiedostaa oma kehonsa.
Tämän olen sanonut ennenkin, mielestäni hyvä ratsastaja on sellainen, joka osaa ratsastaa hevosia yksilöinä, niitä kuunnellen ja auttaen, ei pakottaen.
Ensimmäiseen kohtaan liittyen; kehonhallinta ja oman kehon tuntemus. Hevosen kehon tunteminen. Kuulostelu, että tietää mitä hevonen tekee, kun ratsastaja tekee tiettyjä asioita. Äärimmilleen vietynä pelkkä hengitys ja ajatus riittää. Kuinka monella on näitä hetkiä? Sellaisia ultimaattisia peräänantohetkiä? Minä en osaa mainita yhtäkään täydellistä, epätäydellisiä muutamia kylläkin.

Mutta niin kuin taisin jo ainakin kertaalleen mainita, ei hyvän ratsastajan tarvitse olla teknisesti täydellinen eikä henkisestikään, se taitaa olla mahdotonta. Mutta hyvä ratsastaja on tietoinen omista taidoistaan ja osaa myös arvostaa niitä, tietää omat heikot kohtansa ja yrittää korjata niitä. Hyvä ratsastaja kuuntelee hevosta ja etenee hevosen taitojen mukaan ja auttaa hevosta tekemään oikein. Hyvä ratsastaja ei vain tee ja suorita jotain tehtävää koska on pakko. Hyvä ratsastaja ajattelee hevosen parasta ei vain omia motiivejaan ja toiveitaan. Hyvä ratsastaja pyytää hevosta tekemään kanssaan jotain asiaa, koska se on hyväksi hevoselle.

Samaan aikaan kamalaa ja ihanaa on tietenkin se, että olen siis itse omasta mielestäni aika kaukana hyvästä ratsastajasta. Mutta olen menossa sinne ja teen töitä sen eteen ja kehityn koko ajan. Ja se tässä on edelleenkin hienoa tässä lajissa, kriisistä toiseen kriisiin ja pienet onnistumiset auttaa jaksamaan ja se hevonen, kun se hevonen on tyytyväinen ja selvästi on kuin kotonaan seurassasi, niin siinähän sitä vastausta on kerraksi.

Tulipa taas sekavaa, kun ajatus pomppii. Mitä mieltä te olette?

8 kommenttia:

  1. Hyvää tekstiä, naulan kantaan! :-)
    Itsekin mietiskelin asioita joskus:

    http://reppis.blogspot.fi/2011/09/ratsastuksen-kulttuuri-ja-nykyaika.html

    http://reppis.blogspot.fi/2011/08/rollkur-allergia.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Täytyypä käydä vilkaisemassa nuo sinun kirjoituksesi. :)

      Poista
  2. Mä oon nyt eilisestä asti suunnitellut kommentoivani tätä, mutta vieläkään en saa ajatuksia jäsenneltyä - kommentoin silti ;). Peräänanto - mikä IHANA AIHE!

    Olen niin satasella samaa mieltä tuosta peräänannosta. Mielestäni se mitä yleensä kuvitellaan kun puhutaan peräänannosta on juurikin sitä ns. ohjan ja pohkeen väliin ratsastamista. Sitten tuohon "kyllä minun hevoseni menee aina peräänannossa" ajatteluun liittyy vielä usein se, että ratsastajat eivät oikeasti erota milloin hevonen on todella peräänannossa. Silloin ne takajalat todella ovat tallilla ja selkä alhaalla. Niska voi olla tosin "kivasti tötteröllä".

    Oikean peräänannon tuntee ja sen näkee. Sen tuntee miten hevonen nostaa säkäänsä ylöspäin ja tuo takajalat alle. Peräänantoa ei ratsasteta lyhentämällä ohjaa. Peräänanto ratsastetaan takaa eteen. Se ratsastetaan takajalkojen eteenpäin suuntautuvalla energialla. Se ratsastetaan nopeuttamalla takajalkoja. Kun takajalkojen rytmi on kohdallaan, hevonen nostaa säkäänsä ja lyhentää kaulaansa ilman, että sitä tarvitsee voimalla tehdä. Tätä ei tule ilman jäntevää ja rytmikästä ratsastajaa, joka on samassa liikkeessä hevosen kanssa ja tahdittaa hevosen liikettä, antaen sille mahdollisuuden tuoda jalat alle. Pelkkä muodossa meno, ilman energisiä takajalkoja, työskentelevää selkää ja VATSALIHAKSIA, saa hevosen ainoastaan kipeäksi.

    Monipuolisuudesta 100% samaa mieltä.

    Omista hetkistä on jäänyt mieleen mm. se kun olin Viivin energian kanssa niin samalla tasolla, että laukannosto tapahtui kun vain ja ainoastaan ryhdistäydyin omasta niskastani ja annoin näin sille luvan laukata. Silloin oli todellakin kyse NOSTOSTA sen todellisessa merkityksessä. Silloin tuntui, että todella elimme samaa energiaa ja hengitimme samaa ilmaa. Siirtymiset muuten ovat ihan aihe sinänsä ;). Onko tällaista joka kerta? No eipä todellakaan. Kuitenkin nämä hetket tallentuvat kuitenkin kehon muistiin ja omiin tunnekokemuksiin. Ne auttavat jaksamaan kun tuntuu, ettei edistymistä tapahdu. Oma keho on ratsastajan suurin haaste. Arvostan suuresti opettajaamme, joka opettaa käyttämään hevosta peilinä nimenomaan siinä mielessä kuinka hevonen vastaa kehoon ja sen pienenpieniin muutoksiin. Harjoittelu opettaa huomaamaan omia virheitään ja hevonen puolestaan näyttää miten niitä korjataan.

    En ole hyvä ratsastaja - olen kaukana siitä. Olen vain onnekas, koska minulla on hyvä opettaja ja aivan mielettömän herkkä, upea ja opettava hevonen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Onko muuten Theresa Sandin sulle tuttu? Sivustoa ei ole päivitetty aikoihin, mutta siellä on musta paljon tosi hyvää asiaa perusteltuna. http://www.sustainabledressage.net/index.php

      Poista
    2. Hmm, ei ainakaan kuulosta tutulta. Pitänee käydä katsomassa :)

      Poista
  3. Jepa jee! Monipuolisuus kunniaan :) Meillä ainakin toimii aika hyvin kentällä "piiperrys"työskentely (=jumpat yms tarkkuusratsastus), maastossa hiki pintaan sekä uudet asiat ja vaihtelunvuoksi maastakäsintyöskentely. Ainakin herra Z. on aina mielellään tulossa laitumelta treenaamaan, kun sitä haen. Eli vissiin systeemi toimii.

    Mutta siis aiheeseen... Olen sitä mieltä, että ne ihmiset, jotka sanovat hevostensa menevän aina peräänannossa tuskin tietävät mistä puhuvat. Itse olen viime aikoin keskittyny tuohon kaulan asentoon ja lapoihin. Nuoren arabin ja aikuisen suokin kanssa on tullut erittäin tutuksi hevosen etupainoisuus ja sen ongelmat. Aiemmin minulle oli äärettömän tärkeää, että hevonen myötää alas ja pää/kaula on alhaalla mutta käytännön kautta olen tullut huomaamaan, että siinä voi mennä liiallisuuksiin. Joten olisi hyvä kiinnittää huomiota pään, kaulan ja lapojen asentoon, että saa paketin kohdalleen. Arabin kanssa on hyvä aloittaa opettamalla sitä myötäämään alas ja taipumaan niskasta sekä kaulasta ennen kuin edes nousee selkään. Kyseiselle rodulle on ominaista kulkea muuten nenä kohti taivasta. Suomenhevosellekin on hyvä opettaa myötääminen ja taipuminen, että saa jyräyksen hallintaan heti. Mutta liikaa ei kannata siihen alas päin myötäämiseen panostaa, koska suokeillahan on tyypillistä painaa pää todella alas. Että tässäkin tapauksessa ehkä se hyvän ryhdin hakeminen olisi se paras juttu. Mielestäni siinä vaiheessa, kun hevosen lavat löytävät paikan, niin kaulakin asettuu aika kivasti kohdilleen ja askellajit alkaa sujumaan. Kaulan asennossa taas olen tullut siihen tulokseen, että se on ihan hevosen rakenteesta kiinni, mikä on paras muoto. Joten se hevoselle sopivin muoto pitäisi löytää hevosen ehdolla,eikä jonkun syvälle pinttyneen mielikuvan mukaan. Ja tietenkin tämän kaiken kruunaa, se että hevosta ratsastetaan takaa eteen, eikä väännetä ohjilla kieroon. Itse pyrin ratsastamaan ilman jatkuvaa tuntumaa, niin en ainakaan roiku ohjissa. Tarpeen tullen korjaan sekä opetan tuntumalla mutta lopputulos olisi se, että ohjia ei tarvita, kun tavoitteena on omalla kohdalla lännenhevonen. Silti olipa hevonen länkkä tai koulu, niin siihen muotoon ei saisi niin sokeasti tuijottaa, kun kaikille se paras pään ja kaulan asento ei ole se mitä kussakin lajissa pidetään ihanteellisena.

    Pointtini kai on se, että hevosta kuuntelemalla oppii parhaiten. Niin monta asiaa olen muka tiennyt mutta oikeasti olen tiennyt vasta kun hevonen sen on minulle näyttänyt.

    Mutta kukapa se sitten osaisi ratsastaa...? Jaa-a ei hajuakaan, ehkä ne Wienin Espanijalaisen ratsastuskoulun tyypit...dvd:ltä katsottaessa tuntui olevan aika hyvin hallussa kaikki muuvit, joita kateellisena ja äimistyneenä ihmettelin vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin!

      Ja juu, ne taitaa olla aika pro-tyyppejä, itsehän olen melkein yhtä hyvä (unissani siis). :D

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)