maanantai 1. heinäkuuta 2013

Mitäs meille?

"Mennää mennää"
Niin, että kuinkas meillä sujuu. Me oltiin lauantaina maastoilemassa kuolaimetta ja satulatta, joka on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olin tehnyt vähän kehoharjoituksia edellisellä viikolla ja sen tai sitten jonkun muun kyllä huomasi, kun  hyppäsin selkään ("väärältä puolelta ja liian matalalta, haasteita!). Tuntui, kuin nyt olisin tajunnut miten siellä hevosen selässä oikein istutaan. Minulla oli fiilis, niin kuin olisimme olleet yhtä. Aivan huikeeta.

Olin päättänyt, että kokeilemalla kokeilen, kuinka kävisi, kun oikeasti keskittyisin sisäiseen rauhaani ja kuinkas kävikään. Muutama stoppi, yksi käännös, uudet hevoset uudessa laitumessa paikalla, jossa ei ole ikinä ollut hevosia ja toiset hevoset myös uudessa laitumessa. Asioita, jotka herättävät yleensä aikamoisia reaktioita. Ekat hevoset oli vielä aika jännä juttu ja niitä piti todenteolla katsella ja varmistaa, ettei ne nyt vaan hyökkää sieltä sadan metrin päästä. Seuraavien kohdalla jo päristeltiin ja tuskin korvaa lotkautettiin.

Vettä tuli koko matkan ja oltiin kuin uitettuja koiria, mutta sepäs ei haitannut. Sisältä päin tullut lämpö ja rauha auttoi tässäkin. Kaikenkaikkiaan mahtava maastoretki vaikka se aika lyhyt olikin.
Parhautta
Olinpa taas onnellinen tuon retken jälkeen.

Sunnuntaina kuulinkin suru-uutisia, Neten tarha- ja laidunkaverin, jo vanhaan ikään ehtinyt ruuna, aika oli koittanut. Tämä oli hevonen, jonka kanssa Nette on viettänyt siis aikansa tarhaillen siitä asti, kun me tuonne talliin muutimme.
Olin suunnitellut uutta retkeä sunnuntaille, mutta eihän me mihinkään lähdetty.

Kyllä taas koeteltiin allekirjoittaneen itkukanavia, kun katselin Netteä, joka etsi katseellaan ystäväänsä ja odotti, että se nousisi ylös (hevosta ei päästy heti viemään pois, joten se jäi laitumeen lähelle odottamaan konetta). Se meni sinne aidan reunalle ja katseli, ikään kuin haluten näyttää minulle, "tuolla se on, tee jotain".

Kävimme siis eilen vain laittamassa lisää ötökkäainetta, jonka jälkeen palautin Neten huutavan kaverin luokse laitumeen ja jäin sinne hetkeksi seurailemaan tilannetta. Se oli hämmentynyt.
"Miksi se ei nouse?"
Ja tänään sitten päätin, että lähdemme tutkimaan uusia maastoja. Laitoin sidepullit Netellä päähän ja niihin kiinni vielä pitkän narun. Ajatuksena oli maasto, jonka aikana voin ratsastaa osan matkaa ja osan kävellä Neten kanssa. Käytiin sellainen lyhyehkä noin 7 kilometrin lenkki ja se meni oikein mainiosti ja polut oli tosi hyvässä kunnossa.

Minua meinasi vaan taas alkaa naurattaa paluumatkalla, kun mietin tätä minun mainitsemaani meidän "ongelmaa".. Kun siis joo, metsässä ilman kuolaimia ja satulaa ja pitkä naru heiluu missä sattuu ja minä häsään selässä minkä kerkiän ja juttelen Netelle ja me siis käytännössä säädettiin. Sitten aloin oikeasti nauraa, me ollaan kyllä sellainen säätökaksikko, joka aina ajautuu kummallisiin tilanteisiin, joissa varmaan molemmat on vähintäänkin pöllähtäneitä. Sitten vielä kaiken huipuksi Nette vain tallustaa eteenpäin ja päristelee jälleen kerran, ikään kuin todetakseen, että joojoo, mennään nyt vaan.
Voi meitä.
Tarkistus, jospa kuitenkin
Laitumeen kun Neten vein takaisin, niin taas se kiersi vain laitumen reunaa ja katseli aina välillä ja odotti. Tiedättekö sen kädettömän tunteen, kun haluaisitte auttaa toista ymmärtämään ja olemaan vahva, mutta oikein mitään et voi tehdä.
Lähetin Netelle henkistä tukea koko ajan ja nytkin se on mielessäni koko ajan. Tiedän myös, että moni muu on suonut muutaman ajatuksen sille, kiitos siitä.

Hän on nyt hieman murheellinen ja hukassa.

4 kommenttia:

  1. Voi ei, sydäntä raastavaa lukea tuosta vanhan ruunan poismenosta. Tottakai siinä ollaan kädettömiä ja hukassa :(, toisen ystävä meni.

    Mutta muuten, tässä nähtiin taas että tää on niin itämaista meditaatiota. Taidanpa joskus itsekin kokeilla.

    Eilen oltiin off-road maastossa ja laitoin vaan silmät kiinni ja annoin hevosen viedä. Se meni määrätietoisesti, kääntyili ja vei meidät ryteiköstä perille aivankuin oisi ennenkin mennyt. Ja oltiin kyseisessä paikassa ekaa kertaa ikinä. Sillä on pettämätön kompassi ja maastontaju. Se on mahtava! Hän tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä on myös sydäntä raastavaa katsoa vierestä, kun toinen on niin hämillään. :/

      Ja niinhän tämä tosiaan on!
      Nyt olen vain huomannut, että "normaali" ratsatus ei kelpaa minulle enää, ennemmin olen menemättä tallille kuin menen sinne ja ratsastan vaikka kentällä vaikka ei huvittaisi. Aina pitäisi olla se sama fiilis.. Huoh. :D

      Haha, Skinny taitaa kyllä olla aikamoinen maastomopo, Nettekin on kyllä varmajalkainen, onneksi!
      ..Muistan eräänkin vanhan lv-tuttuni, jonka kanssa sai suorallikin tiellä pelätä, että koska mennään ympäri. Ja maastossa se talloi kaikkien kivien päältä ja kompuroi, ei katsonut yhtään :D :D

      Poista
  2. Osanotto ystävän poismenon johdosta.

    Tuli tuosta tarinasta mieleen oma tammani, joka aikanaan joutui eroon ruunaystävästään, kun se myytiin. Olivat asuneet vastakkaisissa karsinoissa ja tarhailleet yhdessä ja olivat kuin ns. "paita ja peppu". Tammani turvasi ruunaan kaikessa. Ja sitten se katosi. Useamman viikon ajan tamma tarkasti joka ikisen käytävällä ohi menevän hevosen. Tuijotteli tyhjään karsinaan ja aina kun lähdimme karsinasta, se kävi kalterien välistä tiirailemassa ihan kun olisi kuvitellut ystävän piileskelevän kuitenkin jossain siellä. Kentällä ratsastaessa kun tuli uusi hevonen kentälle, oli pakko keskeyttää aina kaikki tekeminen ja käydä näyttämässä että ei, tämäkään ei ole kadonnut ystäväsi. Muuten ei pystynyt keskittymään hommiin.
    Sitten kävi niin iloisesti, että ruunaystävä tulikin noin vuoden poissaolon jälkeen takaisin. Ja jos joku väittää, etteivät hevoset muista ystäviään, niin se on kyllä paksua puppua. Näiden kahden jälleennäkeminen oli niin riemukas että sitä oli kertakaikkisen ihanaa katsoa. Voi sitä halailun, kaulailun, hörinän ja auvoisan piehtaroimisen määrää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Jep, tuo on totta. Edellisen omani kanssa kävi noin myös. Kaksi kertaa se joutui luopumaan parhaasta ystävästään (samasta) ja se oikeasti masentui. Tämän jälkeen kun näin tapahtuneen, en ole korvaani lotkauttanut sille, jos joku väittää, että hevonen ei välitä tai että se ei muista ystäviään. Molemmilla kerroilla myös jälleennäkeminen oli ihana, suunnatontan ja puhdasta iloa.

      Mutta se ystävän menettäminen, se on oikeasti kova paikka.

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)