torstai 1. elokuuta 2013

3 vuotta

"It is the most difficult horses that have the most to give to you"
 
3 vuotta sitten olin pitänyt miltei täysin hevosvapaata aikaa kaksi kuukautta. Syitä oli monia; käytännön suurin syy oli se, että minulla ei ollut kulkupeliä, jolla liikkua tallille. Lisäksi olin luopunut edellisestä hevosestani kesäkuun alussa ja olin suhteellisen kypsä koko hevosmaailmaan. Olin oikeastaan melkein päättänyt luopua koko harrastuksesta. Tai vähintäänkin olin päättänyt, että omaa hevosta minulle ei enää tule.

Kun sain taas auton käyttöön, niin taisin lähteä siltä seisomalta käymään tallilla. Siinä tallissa, jossa edellinen hevoseni oli asustanut ja jossa oli kymmeniä tuttuja (työ)kavereita. Minulla oli jo olemassa yksi projektitamma ja sitä menin katsomaan. Tiesin myös, että tallille oli ilmestynyt kaksi täysiveristä, emä ja varsa (10-vuotias) ja tietenkin halusin nähdä uudet asukit. Tiesin myös, että nämä kaksi olivat vailla ihmistä, joka tekisi niiden kanssa jotain ja joka kokeilisi miten ne toimivat, kun niistä oli tarkoitus tulla ratsuja tuntikäyttöön.
Ensimmäinen kuva
Hevoset oli laitumella ja menin sinne tutustumaan uusiin hevosiin, jostain syystä tykästyin heti "varsaan", ei minulla ole tästä oikein muistikuvia, katselin vain, että kivannäköisiä hevosia ovat. Ensimmäinen kunnon muistikuvani on sellainen, kun hain tätä varsaa tarhasta tallin läheltä, ne oli erotettu emänsä kanssa langalla, koska oli huomattu, että ne kärsivät aika voimakkaasta eroahdistuksesta ja ilmeisesti oli ajateltu, että on hyvä opettaa niitä olemaan vähän erillään. Hain varsan siis tarhastaan ja olin viemässä sitä talliin. Tarha oli lähellä tallia ja matkaa talliin oli noin 30 metriä, sen matkan kyllä muistan. Käsissäni oli paketti räjähtävää energiaa ja jotain sellaista, joka osui ja upposi minuun. En muista oliko tämä juuri se hetki, kun tiesin, että tässä on uusi projektini vai oliko se myöhemmin tai aiemmin.
Mahdollisesti vuosi 2012 kevät?
Poikaystävä palasi
Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että innostuneita projektiin ryhtyjiä ei ollut kovinkaan montaa eli ei yhtään. Eräs kaverini otti huomaansa emän ja varsa jäi minulle, miten yllättävää, että käsissäni oli hevonen, josta kukaan ei oikein ollut innostunut.

Tartuin siis tuumasta toimeen; harmillista, että minulla ei vielä tuolta ajalta ole muistiinpanoja ja niin kuin aina aika kultaa muistoja. Tässä kuitenkin jonkinlaiset muistikuvat ensimmäisistä kuukausista/vuodesta.

Nopeasti kävi selväksi, että se mikä oli söpöä ja ihanaa laitumella, varsa halusi aina tulla ihmisen luokse ja olla rapsuteltavana, ei ollutkaan niin kovin mukavaa muissa normaaleissa tilanteissa kuten taluttamisessa. Taluttaessa se meni minne mieli teki ja jos ihminen oli edessä, niin "lapa edellä kun tulee, niin kyllä se väistää"-mentaliteetti oli aika vahva. Karsinaan kun vei ja jos oli huonompi päivä, niin ei sinne sekaan mahtunut, kun varsa pukitti ja hyppi pystyyn vuorotellen. Se ei kunnioittanut ihmisen tilaa ja sen kanssa pienessä tilassa oleminen ei aluksi ollut kovin houkuttelevaa.
Se oli kuin villihevonen, joka oli lukittu häkkiin.



Satulan taisin laittaa varsalle aika alkuvaiheessa ja sen kanssa tehtiin kävelylenkkejä. Se oli ok ja sitä odotinkin, koska hevosen piti olla ratsukoulutettu.
Ensimmäinen selkäännousu ja pieni kävelyrinki tapahtui pyörössä ja se meni hyvin, varsa käveli pienen ringin kiltisti ja lopetimme siihen. Tässä vaiheessa varsa alkoi kuitenkin arkoa aika pahasti kavioitaan. Sillä ei ilmeisesti ollut koskaan ollut kenkiä ja nyt nämä hiekkateillä kävelyt olivat saaneet kavion kulumaan olemattomaksi. Kavioihin sai juuri ja juuri lyötyä kengät kiinni ja se kengitys, se on aivan oma tarinansa.

Seuraavan kerran menin selkään kentällä ja odotin sen menevän yhtä mallikkaasti kuin ensimmäiselläkin kerralla. Minulla oli kuitenkin varmuuden vuoksi ihminen pitämässä kiinni selkäännousussa ja rauhallinen hevoskaveri ratsastajan kanssa kentällä. En ollut tajunnut tarkastaa jalustimien pituutta ennen selkäännousua. Kun sain ylilyhyet jalustimet jalkoihini, niin sillä samalla sekunnilla varsa hyppäsikin pystyyn, ilmeeni olisi varmasti ollut kuvan arvoinen. Se tuli nimittäin niin puskista, yritettiin saada hevonen eteenpäin ja se hyppäsi muutaman kerran uudelleen pystyyn ja steppasi paikoillaan. Ensimmäinen kerta, kun olin hevosen selässä, jonka kaikki lihakset tuntuivat olevan valmiina reagoimaan johonkin, se voima ja tärinä oli jotain sanoinkuvaamatonta. Lopulta sain varsan toisen hevosen perään ja menimme sitten "käyntiä" sen perässä muutaman kierroksen ja lopetimme siihen.


En muista nyt ihan tarkkaan, mutta jotenkin minulla on sellainen olo, että seuraavaan ratsastuskertaan oli tästä suhteellisen pitkä aika. Kävimme yhdessä kävelemässä ja harjoittelimme normaalina hevosena oloa, talutusharjoitukset olivat päivittäisiä, pyörössä treenattiin myös ja karsinassa oloa, ensin niin, että minulla oli naru kädessä, koska varsa ei vaan halunnut olla paikallaan.
Tällöin aloin selvittämäään myös minkälaisen ratsutuksen hevonen oli saanut, selvisi, että hevosella oli menty askellajit kolmevuotiaana selästä läpi ja tehty maastoja toisen ratsukon kanssa, jonka jälkeen se oli tavallaan jäänyt vaille tehtävää.

Pyörötyöskentely oli myös ihan oma lukunsa, nyttemmin olisin tehnyt asioita toisin. Tuolloin tein niin kuin sillä hetkellä parhaaksi koin ja miten minä silloin olin oppinut. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että en olisi mennyt pyöröön ollenkaan tekemään sellaisia harjoituksia, koska vaaratilanteita tuli jokaisella kerralla.
Varsa reagoi vahvasti jokaiseen pyytämääni asiaan, jos pyysit sitä vaihtamaan suuntaa,  niin se tuli vain joko narun tai ihmisen läpi. Lopulta jos se vaihtoi suuntaa, se teki sen hyppien ja potkien ja luimien. Välillä se tuli kohti kahdella jalalla joko etu-tai takapää edellä ja se todella tuli kohti.

Pyysin erään lännenopettajan kanssani pyöröön auttamaan minua ja katsomaan, että mitä hän oli hevosesta mieltä. Mielipide oli jotain sen suuntaista kuin; ei kunnioita ihmisen tilaa, pitää tehdä paljon talutusharjoituksia, hengenvaarallinen. Juu.

Jatkoimme siis harjoituksia; minä tein ratkaisun, että teemme enemmän maastakäsin ja vähemmän ratsastusta ja jos ratsastin, lähdin maastoon kävelemään. Joko satulalla tai ilman.
Kuulin enemmän kuin kerran, kuinka minun pitäisi tehdä jollain tietyllä tavalla, kuinka minun pitäisi jo ratsastaa enemmän ja vaatia enemmän, miten varsa on minulle liian vaikea ratsastuksellisesti.



Jossain vaiheessa aloin ratsastaa taas enemmän kentällä, varsa ei kovin mieluusti liikkunut eteenpäin ja jokainen askellaji oli oma lukunsa. Kun käynti oli ok, niin ravi ei käynyt ja sitten kun käynti ja ravi sujuivat, niin saman taistelun sai aloittaa laukan kanssa.

Puoli vuotta ehdin tehdä ennen kuin olin vajaan puoli vuotta pois kuvioista kun olin ulkoimailla, etenimme siinä ajassa jo kuitenkin ihan hyvin. Varsa ei enää reagoinut kaikkeen ensimmäisenä hyppäämällä pystyyn ja ratsastaessakin oli yleensä neljä jalkaa maassa, kävimme myös tunneilla. Tuon viiden kuukauden aikana, jotka olin pois varsaa ratsasti kaksi ihmistä, joista toinen oli ratsuttaja. Kun palasin takaisin oli ratsastettavuus parantunut, huomasi, että sitä oli ratsastettu enemmän.
Tuona aikana, kun olin ulkomailla kävin kerran Suomessa ja se oli pääsiäisen tienoilla. Varsa oli tässä välissä siirretty yksin tarhaukseen lähemmäs tallia ja kävin sitä moikkaamassa heti taas kun Suomeen pääsin. Kävin vain katsomassa ja rapsuttelemassa; varsa jäi aika levottomana tarhaan, kun lähdin tallilta ja myöhemmin illalla sain viestin, että varsa oli tullut langoista läpi ja oli muutenkin ollut todella levoton. En tiedä oliko vierailuni syy vai joku muu, mutta vahva reaktio jollaista ei ennen ollut tapahtunut.


Kesällä palasin sitten lopullisesti Suomeen ja takaisin "normaaliin" arkeen. Tuosta kesästä ensimmäisenä muistuu mieleeni kavio-ongelmat. Kenkiä lähti usein ja ne veivät paljon kaviota mukanaan. Lopulta tilanne oli se, että takasiin ei enää saanut kenkää kiinni, koska ei ollut mitään mihin lyödä, siispä tilasimme bootsien sovittajan ja odottelimme talvea ja lunta, jotta kaviot ei kuluisi.
Bootsit olivat ihan ok, mutta pitkällä tähtäimellä eivät niin käytännölliset. Tuo loppukesä/syksy ja alkutalvi meni kutakuinkin seuratessa kavioiden tilannetta. Silloin liikuttiin, kun se tuntui oklta. Liikutus oli hyvin epäsäännöllistä.

Tämä oli sitä aikaa, kun minulla alkoi usko loppua kokonaan.
Kaviot eivät kasvaneet eivätkä vahvistuneet juurikaan ja aika pitkälle kevääseen varsa olikin ilman kenkiä. Lopulta aloimme olla jännän äärellä ja päätökseni, että en enää ikinä omista hevosta, alkoi murentua. Kevät jatkui välillä epätoivoisissa merkeissä ja asioita sulatellessa ja sovitessa. Kunnes sitten huhtikuun lopussa olin ehkä maailman onnellisin ihminen. Se oli minun.

Kaikkihan jo varmasti arvaavat kenestä varsasta tässä puhutaan. Kyllä, Nettehän se siinä tarinan päähenkilönä.
"Mää kuolen!!!!"
Neten siirryttyä minulle se asui vanhassa kodissaan vielä noin kuukauden verran, saimme sille vihdoin takasiinkin kengät ja kengittäjän kanssa totesimme, että ei se ole ehkä ihan mahdoton tapaus. Toukokuun aikana muutimme sitten uuteen kotiin ja varsastani tuli aikuinen, ekan kerran ilman äitiä.

Toissa keväänä siis tilanne muuttui teoriassa sen verran, että nyt omistajatiedoissa lukee minun nimeni, muuten kaikki jatkui samalla tavalla. Olin edelleen Neten ihminen, nyt vain minulla oli kaikki valta tehdä päätöksiä sen puolesta ja sen parasta ajatellen.
Mikään muu ei tosin muuttunut kuin se, että muutimme. Se oli edessä ennemmin tai myöhemmin muutenkin kesällä, koska talli jossa Nette asui, lopetti kokonaan toimintansa tuona kesänä.
Ensimmäiset kuvat uudessa kodissa

Viimeinen reilu vuosi ollaan siis elelty samassa paikassa ja asiat ovat menneet koko ajan parempaan suuntaan; kaviot alkavat näyttää hevosen kavioilta, me voimme sompailla joko maastossa tai kentällä ilman pelkoa siitä, että pitäisi pelätä Neten sinkoavan jonnekin. Nette kunnioittaa ihmisen omaa ja on ehkä maailman suloisin ja ihanin otus. Kengityskin on sujunut jo jonkun aikaa ilman sen suurempia ongelmia. Edelleen tulee hetkiä, kun hämmennyn siitä, miten hieno eläin minulla on käsissäni.

Tuossa pieni konkretian palanen siitä, mistä me on tultu ja minne me olemme menossa. Aikaisemminkin olen monesti kertonut siitä, miten Nette on henkisesti kasvattanut minua (en siis mene siihen sen enempää nyt) ja tehnyt minusta paremman ihmisen tai se on ainakin auttanut siinä vahvasti.

Kolme vuotta taivalta takana ja toivottavasti ainakin triplaten edessä. Monia unettomia öitä, lukemattomia hetkiä, kun olen kyseenalaistanut itseni ja omat toimeni, hetkiä, kun olen miettinyt onko Neten paras olla kanssani, monia onnistumisia niin pieniä kuin isojakin. Tuhansia turhautumisen kyyneleitä, voimattomuuden tuntua, luottamusta, kunnioitusta ja iloja pienistä asioista. Hetkiä, jolloin ymmärrän hevosen olevan niin tärkeä tekijä elämässäni, että siihen ei ole sanoja. Pakahtumaisillaan oleva sydän, kun hevonen on kärsinyt ja hakenut minusta apua ja voimaa.
Meidän matka on tehty ehdottomasta rakkaudesta ja uskosta siihen, että meidän kuuluu käydä tämä retki yhdessä.

Hetkessä elämisen paras opettaja:

3 kommenttia:

  1. Onnea vuosipäivän johdosta!

    Hatunnosto, kun olet sinnikkäästi jaksanut Neten kanssa touhuta. Neten alkutaival vaikutti aika vaaralliselta, joten mahtavaa, että olet sen kanssa päässyt pisteeseen, jossa tänä päivänä olet. En tiedä olisinko itse uskaltanut moiseen projektiin ryhtyä mutta ehkä siinä tarvitaan juuri se sielujen kohtaaminen, niin homma onnistuu, vaikka vaikuttaisikin alkuun toivottomalta. Varmasti suuri tekijä näissä vaikeissa tapauksissa on, että yhteys hevosen ja ihmisen välillä on syvä, jolloin vaikeistakin asioista pääsee yli.

    Mahtavaa, tällaiset tarinat nostavat hymyn huulille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Niin, en minä tänä päivänäkään tiedä miksi siihen ryhdyin, en osaa kai luovuttaa jos on pienikin toivonkipinä olemassa. :D

      Poista
  2. No tuokin on totta, tarttee ehkä olla sellainen luonnekin, ettei osaa luovuttaa tällaisissa asioissa. Mietin aina itsekin, että osaisinko kieltäytyä projektista, jota kukaan muu ei haluaisi...todennäköisesti en ;)

    VastaaPoista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)