tiistai 27. elokuuta 2013

Mitä on ystävyys?

Vähän nyt menee ohi blogin aiheen, mutta jossain on taas purettava asioita sanoiksi. Asioihin sen syvällisemmin menemättä olen viime aikoina miettinyt aika paljonkin ystävyyttä ja sitä, mitä se minulle merkitsee ja tarkoittaa.

Minä käsitän ystäväksi ihmisen, jonka kanssa minulla on hyvä olla ja johon voi luottaa. Meidän ei tarvitse olla samanlaisia ja tykätä samanlaisista asioista, mutta varmaan jollain tasolla tietynlainen arvomaailma on samanlainen.
Tämä seuraava asia pätee kaikkien ihmisten kanssa, mutta erityisesti ystävien; jokainen tekee ja elää omalla tavallaan. Vaikka toinen tekee eri tavalla, se ei auttamatta tarkoita, että toinen tekee huonommin tai vähemmän yhtään mitään. Pitää arvostaa muita ihmisiä ja niitä omia ystäviä, että jokainen taaplaa tyylillään, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan ja sitä rataa.

Tuo edellä mainittu tarkoittaa minulle myös sitä, että ystävien asioita ei puhuta muille ihmisille, eikä toisen tekemiä ratkaisuja ruodita muiden ihmisten kanssa.
Enkä minä tarkoita, että itse olisin joku pyhimys, joka ei koskaan puhu muiden asioista. Mutta tietyn suodattimen kanssa tulee aina toimia, lisäksi sellainen retostelu tai väheksyvä tyyli ei kuulu tapoihin. Esimerkin omaisesti: En mene ensin esittämään ylintä ystävää jollekin ja hehkuta hänen asioitaan, jonka jälkeen siirryn seuraavan ihmisen luo, jolle sitten kerron kaiken, jota edellinen ihminen teki tai sanoi ja selitä sitä väheksyen hänen toimintatapaansa.

Ylipäänsä mielestäni on olemassa muutamia kirjoittamattomia sääntöjä ystäyyssuhteissa ja yksi on nimenomaan se, että ystävästä ei puhuta pahaa yhdelle tai monelle ihmiselle, kun hän ei ole paikalla.
Jokaisella menee joskus hermo johonkin ihmiseen, se on selvä, mutta niinäkin hetkinä pitäisi muistaa, että se ei ole oikeutettu lupa mennä ja sanoa toisesta ihmisestä pahaa, tai tuomita hänen elämäänsä ja tekojaan.
Käsittämättömimpiä ovat ihmiset, jotka kääntävät asiat päälaelleen ja kertovat omia puheitaan toisen ihmisen puheena ulkopuoliselle osapuolelle.
Toinen kirjoittamaton sääntö; ystäviä ei suolata, end of story.

Helppoahan olisi, kun ei vain olisi tällaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Joskus sitä vain ajattelee, että ehkä tällä kertaa toiminta on erilaista. Ihminen on erehtyväinen ja hyväkin ihmistuntija uppoaa joskus suohon, jonka olemassaolon ymmärtää liian myöhään.

Vielä helpompaa olisi, kun osaisi olla välittämättä.
Kaikkihan sen tietää; ihminen, jolla ei ole kuin pahaa sanottavaa muista ja jonka elämäntehtävä on jauhaa muiden ihmisten elämästä on itse ihan täysin hukassa oman elämänsä kanssa. Jollain pitää täyttää se tyhjiö. Jollain pitää saada ihmisten huomio kiinnitettyä johonkin muuhun. Jollain pitää saada tuntea olevansa parempi. Ja aina löytyy niitä ihmisiä, jotka sokeasti uskovat kaiken. Ennen kuin, ennemmin tai myöhemmin, totuus paljastuu.

Haters gonna hate, teet mitä vaan. Vieraiden ihmisten mielipiteillä ei pitäisi olla merkitystä eikä juuri olekaan, ainakaan minulle. Mutta toistaiseksi ystävien mielipiteillä on, vaikka ei ehkä pitäisi. Uskon omaan tekemiseeni ja tiedän olevani hyvä ystävä.
Silti se sattuu, kun ymmärtää että joku jonka luulet olleen ystäväsi käyttääkin kaikkea tekemääsi sinua vastaan, vääristelee mitä luultavimmin sanojasi ja vähättelee osaamistasi. Miksi minua siis häiritsee? Jos joku uskoo, niin eikö se kerro aina jotain siitä ihmisestä, joka vain uskoo toisen puheita ilman mitään kritiikkiä.
Välillä tekisi mieli ravistella ihmisiä: kuunnelkaa ja havainnoikaa. Kuka on se, joka on aina suuna päänä puhumassa muiden asioista? Kenen mielestä aina muut puhuvat pahaa, ovat kaksinaamaisia ja tekevät väärällä tavalla ilman asiaan kuuluvaa kompetenssia? Kenellä oikesti on aikaa miettiä ja ruotia vain sitä mitä muut ihmiset tekevät? Kenen mielestä kaiken syy on aina jossain muussa kuin omassa itsessä?

Sitä mietin myös, että kuka moista harrastava kehtaa katsoa itseään peilistä kirkkain silmin ja sanoa olevansa hyvä ihminen? Kenellä on oikeus tuomita?

Loppuun pieni tsemppiteksti (lähinnä kai itselleni):
“Kaikki epämukava on mielestämme pahasta. Mutta henkisen elämän harjoittajat tai henkiset soturit – ne, joilla on tietty halu löytää totuus – eivät pidä epäonnistumisen, häpeän, ärsyyntymisen, katkeruuden, vihan, kateuden ja pelon tunteita pahoina, vaan selkeyden hetkinä, joista opimme, missä estämme itseämme menemästä eteenpäin. Ne opettavat piristymään ja lisäämään vauhtia silloin, kun tahtoisimme heittäytyä heikoksi ja perääntyä. Ne ovat kuin viestintuojia, jotka kertovat kauhistuttavan tarkasti, mihin olemme juuttuneet. Juuri tämä hetki on paras opettaja, ja meidän onneksemme se pysyy kanssamme, minne ikinä menemmekin.
Ne elämän varrella kohtaamamme tapahtumat ja ihmiset, jotka sysäävät esiin ratkaisemattomia kysymyksiä, ovat vain hyväksi. Meidän ei tarvitse lähteä etsimään mitään. Meidän ei tarvitse pyrkiä luomaan olosuhteita, jossa saavuttaisimme äärirajamme. Ne tulevat kohdalle vääjäämättä, kellokoneiston tarkkuudella.”
Kirjasta Pema Chödrön: Viisaus kaaoksen keskellä (Basam Books 2006).

5 kommenttia:

  1. Olen itse painiskellut tässä viime aikoina samanlaisen "ongelman" kanssa. Kuka pystyy esittämään parasta ystävää ja puukottaa heti selkään kulman takana selkään? Ei muuta, kuin että aamen tälle tekstille!

    Blogisi on muuten aivan mahtava:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ihmiset on kummallisia.
      Ja minulla oli tässä takana muutakin kuin omat henkilökohtaiset kokemukseni, halusin avata suuni myös muiden puolesta ja samalla herätellä ihmisiä ajattelemaan.

      Nöyrin kiitos! :)

      Poista
  2. Tässä varmaan on takana jotain isompaa, tsemppiä sen kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normaalia ajatuksenjuoksua, joka joskus tarvii päästää ulos päästä.
      Kirjoitin tätä yhtä paljon omasta kuin ystävieni puolesta.

      Kiitos. :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)