lauantai 7. syyskuuta 2013

Päivän ajatus kiteytettynä

My Beauty Queen
Minulla on ajoittain ollut sellainen tunne, että Nette on opettanut minulle kaiken opetettavissa olevan (perusmukavuusaluesyndrooma) ja näin ollen joinain heikkoina hetkinä pelkään, että sen tehtävä on täytetty ja jossain vaiheessa se viedään minulta.

Tänäänpä kuitenkin meillä oli kävelyretki yhdessä eräälle surullisen kuuluisalle lenkille, jolla silloin alkukesästä/keväästä viimeksi saatiin ne hermoromahduskohtaukset.
Luonnollisesti autotiellä kävellessä koko alueen autoilijat olivat päättänyt lähteä liikkeelle ja autoja vilisi ja vilisi, ihanan moni kuitenkin hiljensi meidän kohdalla, kiitos heille! Positiivista oli se, että Nette otti edestäpäinkin tulevat autot lunkisti (taskussani olevilla omenoilla saattoi olla osuutta asiaan)

"Ne saattaa vielä tulla tuolta!"
Matka meni hyvin ja ehdin siinä taas jo ajatella kaikenlaista. Yksi talli pitää matkan varrella ohittaa ja nyt tallin hevoset olivat tien viereisellä laitumella. Nette on aina tuossa kohden hyvin epäluuloinen ja tämä on juuri se sama paikka, jossa viimeksi saatiin ne separit.
Nyt päätin jälleen testata itseäni ja olin koko matkan koittanut maadoittaa itseäni ja hengitellä syvään ja olla mahdollisimman rento ja oikeassa asennossa. Hevoset aiheuttivat Netessä kierroksia, varsinkin, kun yksi niistä päätti juosta ja pukitella koko ajan aidan vierustaa edeten. Pääsimme kuin pääsimmekin aika pienillä reaktioilla ohitse, Nette kulki pää taivaissa, mutta aika hyvin se tuli kuitenkin. Vähän epäluuloisena.

Teimme lenkin erään pellon ympäri ja sitten matka jatkuu kotiinpäin ja tuo samainen talli pitää ohittaa myös takaisin menomatkalla. Nette keräili pellolla itsekseen itseensä taas parit kierrokset ja kotiinpän mennessä alkoi tuttu keskustelu siitä, ketä menee ensin.
Kun olimme tallin kohdalla tuo kolmen hevosen lauma juoksi jälleen tien viereen (tämä on asia, joka aiheuttaa Netessä aina pelkoreaktion, kun hevoset juoksee jostakin). No tästäpä aiheutuikin luonnollisesti pomppimista, pyörmistä ja niin edelleen, siinä Netteä pyöritellessä ja rauhoitellassa kiinnitin erityistä huomiota taas sen lapaan ja kaulaan, miten se käyttää niitä noissa tilanteissa, vaikkka ei päälle tulekaan. Se suojelee niillä todella vahvasti, itseään vai minua, kuka tietää? Ajattelin, että parempi, että menemme hevosten ohi, niin että minä olen "välissä", Nette oli toista mieltä ja yritti aina etukautta päästä minun toiselle puolelleni. Lopulta ratkaisin asian, pyörittämällä narua niin, että se koki tien olevan estetty ja samaan aikaan puoliksi kyynärpää sen lavalla steppasimme tuon lauman ohi. Ohitse päästyämme keräiltiin taas muutaman kierroksen verran ja jatkoimem matkaa. Keskustellen edelleen ajoittain etenemisjärjestyksestä.

Tielle tultuamme jälleen positiivinen yllätys, vaikka Nette oli edelleen vauhdikkaaampi. Ei yhtäkään pyrähdystä, vaikka autoja tuli kovaa vauhtia edestäkin päin. "Kotitiellä" tilanne olikin taas jo ihan eri ja kävelimme rauhallisessa yhteisymmärryksessä traktorinkin ohi.


Mikä oli ajatus taas koko tämän tarinan takana?
Viikonlopun shiatsukurssin aikana minä sain taas lisävälineitä, joilla ymmärrän (tai yritän ainakin) Netteä paremmin. Se on selvä tulihevonen. Siihen sen enempää menemättä ymmärsin jotain.
Nette ei ole tosiaankaan opettanut minulle vielä läheskään kaikkea; se osaa provosoida minua ja minä sitä. Ymmärsin jälleen, kuinka paljon minulla on tekemistä, vaikka nyt jo tiedostin jälleen, minkälainen minun pitäisi jokaisessa tilanteessa olla, niin ajoittain menee yli äyräiden.

Konkreettisesti ymmärsin tämän muun muassa ratsastessani sänkkärillä. Nette yrittää kääntyä kotiin ja pois; jos hermostun ja painan kamalasti vastaan, se suuttuu. Jos taas tiukasti, mutta sulavan pehmeästi ohjaan sitä sinne minne haluan, se menee kyllä.
Mitä tässä yritetään siis minulle opettaa? -Ei niin spontaania reaktiota ja jyrkkää vastustusta (hmph, minäkö muka äkkipikainen).

Ja kaiken a ja o, eihän tuo hevonen ole opettanut minulle vielä juuri mitään, nyt vasta aletaan olla siinä kohden, että oikeasti voisin kehittää itseäni sellaiseksi, että joku kaunis päivä esimerkiksi ohitamme juoksentelevat vieraat hevoset rauhallisena pää alhaalla. Ja jos tähän yksinkertaisen asian tajuamiseen on mennyt kolme vuotta, niin tässä on vielä aika monta vuotta edessä.
Syödähän ehtii aina, edes vähän

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)