tiistai 22. lokakuuta 2013

Ymmärryksestä

Tässä viimeisten viikkojen aikana on silmiini osunut lukemattomia kommentteja, videoita, mielipiteitä ja kuvia hevosen koulutukseen ja opettamiseen liittyvistä asioista. Viime viikolla ja viikonloppuna ollut HIHS, jossa oli Monty Robertsin klinikka, on saanut paljon huomiota. Kirjoittelin tuossa taannoin itsekin Montyyn liittyvän kirjoituksen.
Toinen huomiota saanut on Parellin video, tai videossa taitaa esiintyä Linda Parelli, tuostakin videosta herättelin keskustelua tuossa taannoin tällä kirjoituksella.

Minun mielipiteeni molempien herrojen metodeihin taitavat olla jo aika selvillä. Mutta sanon vielä kerran tämän, mielestäni molempien herrojen teorioissa on hyviäkin asioita. Heillä on monien vuosien kokemus, jota ei käy kenenkään kieltäminen.
Minun silmiini vain tämä ei käytännössä ole ihan sitä mitä sanotaan, sitä väkivallantonta toimintaa.

Olen tässä miettinyt, miten maailma on muuttunut tässä viimeisen kahdenkin vuoden aikana. Nyt alkaa kuulemaan jo enemmän soraääniä myös tämänkaltaista metodia kohtaan ja joissakin piireissä on alettu etsiä myös muita ratkaisuja.
Mielestäni tämä on vain ja ainostaan positiivista, enkä tarkoita että se olisi sitä vain siksi, että nyt on jotenkin hienoa haukkua muiden tekemisiä. Vaan siksi, että ihmiset alkavat oikeasti heräilemään, ajattelemaan itse, uskaltamaan kyseenalaistaa ja se jos joku on mahtavaa.

Se mikä tässä ajoittain on harmillista, että sellainen avoin keskustelukulttuuri häviää äkkiä. Kun jokainen on omaa mieltään, jokaisella on aina se joku guru, jonka opit ovat ainoita oikeita. Toinen tekee väärin, kun se oikea tapa on se millä minä teen ja niin edelleen.

Tuon kaltainen keskustelu estää hedelmällisen keskustelun ja tuon kaltaisella keskustelulla saadaan ihmisissä aikaiseksi vaan puolustureaktioita. Kun pitää alkaa puolustaa sitä omaa tekemistään, selitellä miksi juuri se on oikein, miksi juuri se on ainoa väkivallaton ja pehmeä tapa.

Asiahan on kuitenkin niin, että kenelläkään ihmisellä ei tässä maassa ole oikeutta tuomita toista ihmistä, sen perusteella mitä hän ajattelee tai tekee.
Ja edelleen sanon, että en minäkään hyväksy monia asioita ja harvoista asioista olen monien gurujen kanssa samaa mieltä. Mutta tuomitsenko minä? En, tai en ainakaan mielessäni vaikka se siltä kuulostaakin. Ei se ole meidän käsissä se tuomitseminen ollenkaan. Eikö jokaisen täällä maan päällä pidä elää sitä omaa elämäänsä ja kulkea sitä omaa polkuaan.

Olen ennenkin tästä kirjoittanut, jokainen on matkallaan eri kohdassa ja jokainen kohtaa asioita eri tavoin. Toiset ottavat tietystä asiasta opikseen, toiset jostain muusta.
Jotkut ihmiset totuutta etsiessään jäävät jumiin johonkin ajatukseen ja siitä tulee ainoa oikea, toiset taas kokeilevat kaikkea ja mikään ei tunnu siltä omalta jutulta.
Jokaisen pitäisi muistaa tämä, se että joku ei tee sinun tavallasi ei tarkoita, että sen toisen tapa on väärä. Entä jos joku päivä heräät huomaamaan, että sinun tapasi olikin väärä? Ja niin varmasti tapahtuu, mutta niin käy kaikille, ainakin niille, jotka kulkevat avoimin mielin. Poluilta eksytään, niillä oiotaan tai tulee umpikuja.
Se ei ole maailmanloppu, se on uusi mahdollisuus.

Hevoset on tässäkin mestariopettajia. Ne ovat pyytettömyydessään ja vilpittömyydessään niin puhtaita, että se meinaa satuttaa meitä ihmisiä. Kun ne näyttävät sinulle sen mitä sinä olet, armotta mutta hyväksyen. Ne antavat sinulle anteeksi ja ne arvostavat sinua. Se menee niin syvälle ihmisen sieluun, että kukaan ulkopuolinen ei koskaan ymmärrä sitä.

En tokikaan tarkoita, että kenenkään pitää hyväksyä hevoseen kohdistuvaa väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. En minäkään sitä hyväksy ja koitan vältellä sitä viimeiseen asti itsekin.

Jos kärjistäen ajatellaan asiaa, niin aina on asioilla äärilaitoja, joiden sisälle mahtuu paljon asioita:
Yksi äärilaita on ehdottoman fyysinen koulutusmetodi, jossa käytetään hevoseen voimaa enemmän tai vähemmän. Tässä usein sanotaan, että hevonen saa valita mitä tekee. Se tekee tästä sellaisen pehmeän keinon. Vaikka oikeasti on ehkä kaikkea muuta. Käytetään ehkä fyysistä voimaa ja pakkoa tai sitten se on enemmän henkistä. Ajatuksena on se, että hevosen tulee tehdä kaikki mitä ihminen pyytää ja se pitää tehdä heti. Se ei saa osoittaa mieltään tai  jos se niin tekee, niin se palautetaan ruotuun välittömästi.
Toinen äärilaita on henkilö, jonka hevonen on joko pumpuiliin kääritty lapsi. Ulos ei saa mennä jos sataa tai on pakkasta, tai vähintäänkin loimia on miljoona. Ei tarhakavereita kun saattaa sattua, vain pieneen tarhaan, ettei vaan hajoa jalat. Ja hevonen saa tehdä ihan mitä vaan, kun se on niin ihana! Tai sitten se on ilman kenkiä jossain pihan perällä metsätarhassa keskellä kuraa, kun se on hevosen luontainen elinympäristö ja se saa elää luonnossa! Ei käytetä satulaa, ei kuolaimia, ei  niitä kenkiä... Mutta ei myöskään vuolla hevosen kavioita, hoideta hampaita, anneta kunnon ruokaa tai rokotuksia kun "ei ne villihevosetkaan sellaisia ole tarvinneet".
Jos on kumpi vaan näistä, nii voi mielestäni kysyä, että voiko hevonen hyvin? Onko se onnellinen? Elääkö se elämisen arvoista elämää?

Ymmärrättekö siis mitä minä yritän ajaa takaa, on monia erilaisia tapoja toimia. On oikeita, vähemmän oikeita, vääriä ja täysin vääriä.
Kysymys kuuluukin, kenellä on oikeus määritellä ne rajat ja onko sellaisia rajoja edes olemassa? Kuka voi laittaa jokaisen hevosen, tai ihmisen, johonkin tiettyyn laatikkoon ja sanoa, että tälle sopii tämä kaikki, koska tuo ja tuo on oikein ja tuo tuo täysin väärin?
Niin.

Minä olen väliinputoaja ja olen ihan tyytyväinen siihen, se selvinnee alta:
Minä en ole Montyn tai Parellin metodien kannattaja, mutta on myös näitä pehmeämpiä tyyppejä esimerkin omaisesti mainitakseni vaikka Piet, joiden kaikkia ajatuksia minä en pidä minulle hyvänä. Minä en hvyäksy väkivaltaa, en fyysistä enkä henkistä.
Minun hevosellani käytetään kuolainta ja suitsia, se ottaa kuolaimet aina itse suuhun, ei yritä karata paikalta, kun laitan sille lampaankarvasatulan tai kun kiristän vyötä.
Minun hevoseni tarhaa toisen hevosen kanssa, sillä on kengät jalassa. Me ratsastetaan useimmiten löysällä ohjalla metsässä ja hyvin usein myös ilman kuolaimia. Me käydään ratsastustunneilla, joiden pääpointti on se, että hevonen liikkuu oikein, rentona ja eteenpäin. Minun hevoseni syö yrttejä. Minun hevosellani on loimi päällä, jos on kylmä keli ja sataa vettä tai on tosi kova tuuli.
Minun hevoseni oli kolme vuotta sitten sellainen, että se ratkaisi jokaisen asian hyppäämällä ensin pystyyn, nyttemmin en muista edellistä kertaa kun niin on käynyt.
En ole koskaan lyönyt sitä, mutta olen juoksuttanut sitä pyörössä. En ole koskaan hakannut sitä raipalla tai potkinut, mutta olen joskus hermostunut sille.
Ja tiedättekö mikä on parasta? Aina, kun tulen tallille, niin minua vastaan tulee hevonen korvat hörössä tai jos liikun pihalla, niin tunnen kun usein silmäpari seuraa tekemisiäni.
Minun hevoseni tekee jekkuja, jotka ei ehkä ole aina ihan niin hauskoja paitsi sen itsensä mielestä. Mutta se on onnellinen hevonen, kaikista niistä minun virheistäni huolimatta se hyväksyy minut oman ihmisensä ja minä hyväksyn sen. Ilman laatikoita.

Olkaa kriittisiä, kyseenalaistakaa, puhukaa, oppikaa, hyväksykää, kunnioittakaa.
Selvittäkää teille teidän polkunne, sinun ja hevosesi, mikä on teille oikein? Mikä ei ehkä ole niin oikein.
Mutta samaan aikaan tietenkin, jättäkää taaksenne se, jonka koette vääräksi. Älkää yrittäkö liiaksi selittää asioita sellaisille, jotka ei ymmärrä. Meitä ymmärtäviäkin on jo paljon, me voimme yhdessä puhua ja vaihtaa ajatuksia.
Ja ehkä, ehkä, joka päivä joku uusi ihminen esimerkin tai jonkun pienen asian kautta alkaa ajatella itsekin vähän ulos laatikosta. Se on se voitto.

26 kommenttia:

  1. Jotenkin aina ärsyynnyn tällaisista kirjoituksista, vaikka olen kanssasi ihan samaa mieltä. Mutta ehkä johtuu siitä, että enemmä ärsyttää se pisto sydämessä, että koskaan ei olla valmiita ja aina voi tehdä paremmin jne. Hienoa ja rasittavaa samaan aikaan. Ja niin rasittavaa on aina uudelleen huomata olleensa jollain tavalla väärässä ja myöntää se. Mutta hyviä pointteja. Tämän tyyppisenä haluaisin, että ihmiset pystyisvät keskustelut pitämään. Voisi oppia paljon enemmän muilta ja itse voisi olla muille avuksi, jos kaikki pystyisivät kuuntelemaan, antamaan mielipiteensä ja perustelemaan ilman, että se tarvitsee tehdä lynkkaamalla tai tulla lynkatuksi. Välillä niin ahdistun keskustelujen tasosta, kun koko sisältö hukkuu siihen pahaan oloon, minkä negatiivisuus ja raivo saavat aikaan. Eikös se idea ole kuunnella hevosta, mitä se meille sanoo, niin eikö me voitaisi tehdä sama muille kanssa ihmisille. Ja välillä antaa vaan asian olla, jos joku ei ole vielä siellä, niin ei se ns. väärä mielipide henkistä väkivaltää käyttämällä muutu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiha pirulainen! Kirjoitin vastauksen ja painoin kirjaudu ulos, kun piti painaa julkaiset (blogger on muuttunut!!! ..niin mikä muutosvastarinat?) :D

      Sitä vaan kommentoin, että niinpä.
      Aina sitä kuvittelee olevansa valmis ja joku asia on loppuun käsitelty ja sitten ei mene kuin hetki ja taas ollaan muutoksen tiellä.

      Itse olen onneksi ainakin jollain tasolla kuitenkin löytänyt tähän sellaisen rauhan, vaikka muutosta tapahtuu, niin se on ok. Tietyt fundamentit ovat kuitenkin aina olemassa ja niille pohjaan kaiken tekemiseni kuitenkin, ne liikkuvat osat sitten muokkautuu ajan ja opin mukana.

      Ja sepä se, keskustelu jossa keskitytään puolustelemaan tai tuomitsemaan ei auta ketään. Koska ketään ei opi silloin, kun on sellaisessa mielentilassa. Asioista pitäisi voida keskustella rakentavasti ja aina muistaa, että se oma oikea ei ole kaikkien muiden oikea.

      Ja nuo kaksi viimeistä lausetta, well said! :)

      Poista
  2. Tekstissä ja noissa parissa kommentissa tuli aivan uskomattoman hienoja ajatuksia esiin, enkä voi muuta sanoa kuin että voi kun olisi enemmän juuri tuollaisia ymmärtäväisiä ihmisiä. Ei se ole tärkeintä, että jonkun oma tapa hoitaa asioita ei pelkästään hevosista puhuessa, vaan mihin tahansa aiheeseen liittyen "oikein" ja parhaalla tavalla, vaan että jokainen olisi tarvittaessa valmis kyseenalaistamaan ja miettimään omia tapojaan ja asenteitaan ja yleensäkin kuuntelemaan muita avoimesti syyllistämättä. Eihän mitään kehitystä voisi tapahtua, jos kaikki vain pitäisivät omia mielipiteitään ja tekemisiään ainoina oikeina tapoina. Keskustelu ja ajatusten jakaminen ovat niitä parhaita oppimistilanteita, ja on sääli että niin monilta sellainen menee itsepäisyyden tai ylpeyden tai tuon yllämainitun vihaisuuden ja negatiivisuuden takia ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan.
      Ja totta, että ei missään nimessä tämän pitäisi olla sidoksissa vaan hevosmaailmaan vaan samoilla "säännöillä" muutenkin.

      Tämä on sellainen asia, joka on minulle aina aiheuttanut päänvaivaa, kun en ole ymmärtänyt miksi sitä omaa pitää tuputtamalla tuputtaa ja tuomita muut, oli kyse sitten mistä tahansa.
      Aikaisemmin pidin itseäni omituisena, kun en koennut tarvetta tuolle, nyttemmin olen tajunnut, että ei se ole se mitä minä edes haluaisin tehdä.

      ..Mutta onneksi tietoisuus kasvaa koko ajan!

      Poista
  3. Meillä on hevonen pihan perällä pihatossa metsätarhassa ja nyt on kuraaa portin edessä (kelläpä ei olisi, jos ei ole hiekkatarhat) :) Ei ole kenkiäkään. Mutta vuollaan ja lääkitään ja hierotaan. Loimiteta taas ei, koska pääsee suojaan. Ratsastetaan ilman satulaa, satulan kanssa, kuolaimilla, kuolaimettomalla ja ilman suitsia kentällä, maastoissa. Ajetaan, hypellään välillä ja usein vain leikitään hevosen leikkiä yhdessä.
    Itse en halua jumittua tiettyyn tekemiseen tai tapaan. Enkä myöskään ajatella että omani on ainoa oikea, vaikka se on oikea meille, niin kauan kun joku tulee taas ehdottamaan meille jotain uutta kokeiltavaa - järkevyyden rajoissa.
    Maastakäsittelyyn ja ratsastukseen on otettu oppia ja keinoja monilta ulkolaisilta ja suomalaisilta. Aina sen mukaan mikä tuntuu oikealta periaatteessa ja sitten sen mukaan mikä oikeasti meillä toimii käytännössä.
    Ei pidä sokeasti luottaa ja uskoa mihinkään, vaan tarkastella ja miettiä valintoja omasta ja hevosen näkökulmasta ja sitten tehdä päätös, kokeileeko vaiko eikö :)
    Niin totta tuo, että hevonen peilaa meitä omistajiaan - vaikka sitä ei ole aina hauska todeta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. :)
      Ja kun kaikille ei sovi samat asiat, hevonen niinkuin ihminenkin on aina yksilö. Ei voida edes olettaa, että kaikille löytyy se yksi ja ainoa hyvä tapa tehdä.

      Niin, totuus sattuu. Mutta se mikä minua henkilökohtaisesti ottaa sydämestä on se vilpitön anteeksianto, jonka hevoselta saat, kun uskallat kohdata itsesi ja alat toimia hevosen kanssa yhdessä. :)

      Poista
  4. Pidän tästä kirjoituksesta :) On totta, että meillä on erilaisia tapoja harrastaa ja toimia hevosten kanssa. Mielestäni kuitenkin kaikkein tärkeintä on se, että hevosella on elämänhalua- ja iloa, ja se on onnellinen, terve ja henkisesti hyvinvoiva. :) jos kaikki äsken mainitut ominaisuudet hevoselta löytyy, on mielestäni aivan se ja sama, ratsastatko kuolaimilla vai ilman yms...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ella! :)
      Ja justiinsa noin! :)

      Poista
  5. Hieno kirjoitus, vaikkakin niin pitkä etten ihan kokonaan lukenut.. :---) Samoilla linjoilla taas ollaan! En myöskään usko yhden "gurun" oppien sokeaan seuraamiseen. Heräsi tästä mieleen pari aiheeseen liittyvää omakohtaista kokemustakin:

    Totesin hiljattain, että mun tapa todellakin oli väärä, Klaaran kanssa. Meillä meni sukset ristiin eikä ollut enää järkevää jatkaa ponin kanssa - itse en halunnut luovuttaa, olisin halunnut selvittää mikä meni vikaan ja miten se korjataan, mutta omistajalle tämä oli helpoin ja järkevin vaihtoehto. Se mikä meni vikaan, oli kommunikaatio. En ymmärtänyt Klaaran kieltä, vastasin sille mitä sattuu ja reaktiot oli sen mukaisia. Turhauduin itse ja kävin agressiiviseksi toisinaan, kun fyysiseen voimankäyttöön oli omistajan lupa, tietyissä tilanteissa. Mutta se vain pahensi asioita. Varsinkin kun siihen lisätään se henkinen negatiivisuus. Onneksi tästäkin voi vain oppia, ja jatkossa olen taas himpun verran viisaampi.

    Uuden vuokrattavan kanssa olen rauhallisempi, jo lähtökohtaisesti. Teen juuri sitä mitä haluan - mitä Klaara estepuolen kisaponina ei ollut minulle, lännenratsastajalle - ja aivan omassa tahdissa. Näin paljon se hevosenkin persoona ja olemus vaikuttaa minuun, seesteinen tyyppi kun on. Huomaan hengittäväni syvään yhä useammissa tilanteissa, rentoutuvani. Välillä säikähdän jotakin äkillistä ja reagoin voimakkaasti, mutta tunnistan oman reaktioni nopeasti ja parhaani mukaan rauhoitan itseni, koitan muuttaa energiani positiiviseksi. Tuntuu, että olen oikeilla jäljillä, pitkä tie vaan edessä. :)

    PS. Eräänä päivänä sain tunnustusta yhden kouluratsastajan äidiltä, kun ratsastin "niin kauniisti ja luonnonmukaisesti" naruriimulla! Jäi hyvä mieli, varsinkin kun tuli sellaisesta osoitteesta, josta ei osannut tällaista kohteliaisuutta odottaa. :) Ehkäpä hänenkin tyttönsä vielä löysää niitä ohjia joskus, tai kokeilee kuolaimettomia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ihanan rehellinen aloitus! :D Kiitos :)

      Hienoa, että tiedostat asioita itse ja haluat myös muuttaa sellaisia asioita, joita et itse koe oikeaksi. Se on minusta oikeanlainen tie, olet rehellinen itsellesi. :)

      Ja on totta, että jokainen persoona tulee toimeen paremmin tietyn tyyppisten persoonien kanssa. Onhan meitä ihmisiäkin moneen junaan, eikä kaikki ole sellaista ystäväainesta juuri meille. Sama se on hevosissa eikä siinä mielestäni ole mitään väärää, toinen sopii toiselle ja toinen toiselle.
      Toki joskus siltä mukavuusalueelta liikkuminen vie ihan uusille teille, toisinaan ei ja sekin on, osa elämää vaan.

      Mukavaa, että olet saanut hyvää palautetta! :)

      Poista
  6. Ja sit vielä unohdin jotain mitä piti kirjoittaa... Vielä tästä Klaarasta, sen kanssa oli tiukka kuri ja kaikki asiat piti olla pilkulleen. Jos hevonen yritti jotain omaa, heti ruotuun. Tähän totuin, mutta nyt oon ruvennut miettimään, mitähän se hevonen haluaisi nyt yhdessä tehdä. Jonkun verran osaan eleitä lukea - en tarpeeksi, mutta kokoajan kehityn. Tietenkään kaikessa ei mennä hevosen pään mukaan, muuten todennäköisesti ei ratsastettaisi tai harjattaisi ollenkaan... :) Mutta olen tajunnut edes kysyä, ja välillä teen jonkin asian toisin, koska se on hevosen mielestä mukavampaa niin. Pikkutytöstä asti mulle(kin) on hoettu, että ihminen määrää, ihminen on pomo, tulee ongelmia jos hevonen saa valtaa. En näe haittaa näissä pienissä hetkissä, jotka tekevät hevosen tyytyväiseksi. Ja onko tyytyväisellä eläimellä tarvetta kyseenalaistaa ihmistä tai hänen päätöksiään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, niin, asia, johon on monen monituista vastausta ja onko yksikään niistä oikea?

      Olen kirjoittanut tähän liittyen jonkun postauksenkin. Tai varmaan kaksikin, löytyisikön tunnisteella johtajuudesta..
      Mutta anyway; mielestäni tietyt rajat on hyvä olla olemassa esim. että ihmisen päälle ei ole soveliasta tulla jnejne. Mutta nämä asiat tulee esittää ja opettaa hevoselle reilusti.
      Ja tuo ajatus on vahvana kaikkien mielessä, hevosen pitää tehdä AINA niin kuin ihminen sanoo. Uskallan olla hieman eri mieltä valtavirran kanssa, toki minä päätän aina loppupeleissä, mutta asioista voidaan keskustella ja asioita esitetään hyvässä hengessä ei sellaisella tanssi tai kuolem meiningillä.

      Että niin, mikä on sitten se hyvä tai se oikea tapa? Se on jokaisen päätettävä ja mietittävä itse. Hevonen sen meille kertoo joka tapauksessa olemuksellaan, onhan se meidän peili.

      Poista
    2. On pakko tunkea nokkani tähän kesusteluun... Haluaisin sanoa sanasen tuosta kurista. Kiukuttelu tms negatiiviseksi tulkittava reaktio, jossa täytyy antaa ns kurinpalautus on usein kuitenkin hevosen tapa kertoa jostain epämiellyttävästä. Ihmisen tulis sitten osata erottaa se onko tämä nyt uhoa vai reaktioa kipuun tai yrittääkö hevonen kertoa, että tätä ei vielä pysty tekemään näin, että vosistko helpottaa tehtävää. Jos kaikkeen hevosen tarjoamaan "ei toivottuun" annetaan aina kurinpalautus, niin oppiiko kumpikaan mitään hyödyllistä? Hevonen oppii sulkeutumaan ja ihminen olemaan kuuntelematta. Tietenkin jotain sääntöjä ja rajoja täytyy olla mutta olen samaa mieltä Suvi kanssasi, että asioista voidaan keskustella kuitenkin. Muutenhan joku iso ja tärkeä asia voi jäädä täysin huomiotta kuten hevosen kiputila...

      Poista
    3. Nimenomaan, yksi hyvä esimerkki on esim. satulavyön kiristys. Usein näkee, kuinka ihminen komentaa, kun hevonen näyttää hapanta naamaa, vaikka useimmiten on kyseessä joko kipua tuottava liiallinen kiristys tai sitten opittu tapa, kun joskus on tuntunut epämiellyttävältä.
      Ei siis koiteta hoitaa sitä syyn aiheuttajaa vaan vain komennetaan.

      Tämä siis karrikoitu esimerkki siitä, kuinka komentaminen ei voi aina olla oikea ratkaisu. Hevonen ehkä oppii olemaan reagoimatta, mutta oppiiko se siksi, että sille on näytetty, että se on oikeasti mukavaa vai turhautuuko se vain näyttämästä omaa mielipidettään?

      Poista
    4. Pakko kommentoida kurista, vaikka muuten ärsyttää niin, etten saa asiallista lausetta rakennettua (re: Paulan kommentti; ja pohjilla keskustelu kuolaimista, kuolaimettomuudesta... aaargh!).

      Kuri on vaikea. Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihminen määrää ja hevonen tekee. Toisaalta mielestäni hevosen tulee pystyä sanomaan siihen kohdistuvista asioista mielipiteensä ja kertoa kun on vaikeaa/antaa palautetta tekemällä väärin. Missä menee rajat ja se oikea tie, kas sitä en tiedä.

      Ponin kanssa olen tehnyt kompromissin: jos minua kuunnellaan ja asioita tehdään kanssani, hevosella on tiettyjä vapauksia. Maastossa saatan antaa kokonaan luvan reitin valintaan, vaikka usein muutenkin kysyn minne Nti haluaisi mennä.
      Jos taas häslätään omia eikä kuunnella, isken sääntökirjan auki. Silloin kaikki periaatteella "mitään ei tehdä, eikä edes ajatella, jos en pyydä". Ensisijaisesti pyrin estämään väärän, tarvittaessa korjaan.

      Mielipiteet on ok, mutta lopulta minä kerron mitä tehdään. Mielipiteellä, jos se on asiallisesti esitetty, ei ole negatiivista seurausta. Sikailulla on aina seuraukset. Muutaman mielipiteen esitystapaan olen puuttunut.

      Pyrin välttämään suoraa komentamista. Mielestäni kaikkea pitäisi edeltää mahdollisuus tehdä asioita ns. keskustelutasolla.*1 Esim. taluttaessa syöminen: kerron, että oltaisiin menossa; sanon, että nyt mennään ja viimeisenä JUMALISTE NYT MENNÄÄN TAI. Tai-osaa en ole vielä keksinyt: ei ole tarvinnut käyttää koskaan. :) Jotenkin olen niin ihmeissäni, että hevonen tietää niin tarkkaan koska käsillä on ns. viimeinen mahdollisuus. En tajua sitä, mutta toisaalta olen kovin iloinen/ylpeä siitä.

      Ehkä mulle se ajatuksia avannut hetki oli Jaanan ratsastustunti joskus 2003(?) ja siellä mieleenpainunut ajatus, jota on vaikea laittaa näin tilanteesta irrallisena järkeväksi: anna hevoselle mahdollisuus tehdä väärin ja korjaa vasta sitten.

      Iso osa ns. normaalisti komennuksen piiriin katsottavista reaktioista johtuu ihmisen puutteista. Siitä, ettei osata valmistella asioita oikein, ei osata kertoa asioita oikein tai ei lueta sitä ensimmäistä merkkiä (satulavyössä moni pullistelee ennen luimimista, luimii ennen näykkäsyä jne.). Ainakin näin koen omassa elämässäni; usein, jopa yleensä, kun hevonen tekee jotain ei-toivottua, vika on minun. Miksi siis hevosta pitäisi rankaista siitä, että en osaa omaa osaani? Tämä ajatus on kyllä saanut meikäläisen niin monta kertaa ongelmiin ns. normiratsastuskouluilla raipankäytön kanssa, etten kehtaa edes mainita... (Raipat! Niidenkin, tai lähinnä ihmisten asenteiden niitä kohtaan, ajatteleminen saa verenpaineen sekaisin...)

      Jos tämän nyt summaisi jotenkin, niin minä ajattelen tätä kuriasiaa tällä hetkellä jotenkin näin:
      Ihminen määrittelee laatikon, jonka sisällä sekä hevosen että ihmisen tulee olla ja elää. Ihmisen pysyminen laatikon sisällä on reiluutta ja itsekuria, hevosen pysyminen laatikon sisällä on kunnioitusta* ja ymmärrystä. Molemmilla on vapaus ja liikkumavara laatikon sisällä; oikeus mielipiteeseen ja mahdollisuus tehdä väärin.

      Meitä ajatellen niinä huonoina päivinä laatikko on tulitikkurasia. Sekä hevoselle että minulle. Jos itse en ole tarkka ja omassa roolissani, en voi vaatia sitä hevoseltakaan. Niinä päivinä kun en siihen pysty, huokaisen syvään, pistän hevosen nukkumaan ja menen kotiin kihisemään turhautumistani.

      (( Laatikkokin on alkuperältään Jaanan tunnilta joskus 2000-luvun alusta, mutta ihan eri yhteydestä. ))

      Poista
    5. Edellisen kommentin alaviitteet:

      *1 toinen esim. & Jännä Juttu: ennakkovaroitus ja sen merkitys. Meillä konkreettisesti maiskutus.
      Olen tajunnut tätä vasta Nti Ponin kanssa. Aikaisemmin ajattelin kevyemmän avun riittävän. Nyt tiedostan enemmän, että ennen kuin kerron mitä, kerron, että tehdään.
      Kun muistan maiskutuksen, normaalisti apu on turha. Hevonen tekee oikean asian jo maiskutuksella. Kun en muista, hevonen on yleensä (vähän asiasta ja tuulesta riippuen) joko hämmentynyt tai kärttyisä.
      Katson, että ponini on hyvässä kurissa, koska se osaa tehdä pelkästä maiskutuksesta haluamani asian kaikista mahdollisuuksista huolimatta. Että olen osannut kertoa sille säännöt niin selvästi ja johdonmukaisesti, että ponini on ymmärtänyt kuinka kuuluu toimia. Että poni osaa ja tietää, muttei ihan aina vaan muista... ;)

      * kunnioitus. Ota suolalla ja olkoon nyt paremman puutteessa. Tästäkin sanasta taas nousee verenpaine, pahoittelen. Ymmärrys samassa yhteydessä kanssa vähän ylimalkainen, mutta avaan jos tarvetta. :)

      Katsotaan, ehkä vielä kommentoin itse postausta toisella romaanilla, kun tässä vähän rauhoitu(i)n. :)

      Poista
    6. Kiitos K tyhjentävästä kommentista ja mukava kuulla sinusta! :)

      Tartun nyt tuohon yhteen kappaleeseen, jossa mainitset tuon, että hevoselle pitää antaa mahdollisuus tehdä virheitä ja sitten vasta korjata.
      Kyllä, olen osittain samaa mieltä. Miten muuten koskaan oppii jos ei yrityksen ja erehdyksen kautta? Tässäkin ainoa asia, johon minä kiinnittäisin enemmän huomiota on se, että miten näistä "virheistä" kerrotaan. Rakentava palaute on tässä(kin) mielestäni aika ratkaisevassa aemassa.

      Monesti myös ajatellaan virheet ja ongelmat sellaisina negatiivisina asioina. Joskus muutama vuosi sitten klassisen ratsastuksen tunnilla minulle sanottiin mysö, että virheet on mahtava juttu, koska silloin PÄÄSEE korjaamaan.
      Monet tilanteet pitäisi nähdä ennemminkin mahdollisuutena ei aina vain kiukustua tai turhautua kun kaikki ei mene niin kuin oli ajatellut. Tämä toki helpommin sanottu kuin tehty.

      En nyt tässä vaiheessa kirjoittele enempää, jään odottelemaan sitä sinun toista purkautumistasi. :)

      P.S Miten Rinsessa voi?

      Poista
    7. Virheet ja väärintekeminen on taas yksi asia, josta voisi kirjoittaa enemmänkin.. Mutta kommentoin kerrankin eläissäni lyhyesti. ;)

      "PÄÄSEE korjaamaan" on niin hyvin sanottu! Mielestäni tämä on yksi keskeinen osa keveyttä: jos se hevonen pitää pidellä siinä halutussa asiassa, ei se voi olla kevyttä. Korjaaminen ennen virhettä -- ketä se hyödyttää? Turhaa työtä.

      ____________ (Tästä alaspäin ponikuulumisia)____
      Nti voi (liian) pulskasti. Sillä on nyt TAAAS lomaa kun olen itse niin kiireinen. Harmittaa.

      Viimeaikoina Ponista on jotenkin tullut niin äitinsä näköinen ja tietyissä asioissa -oloinenkin. Olen iloinen. Enimmäkseen. :)

      Nti oli myös tässä parina männäviikkona vähemmänhurmaava itsensä. Sama juttu kuin viime vuonna; pari viikkoa kaikesta menee hermot, mikään ei ole hyvin ja mitään ei saa tehdä. Niin ja kaikkea tavallista pelätään (MIKSI se pelkää _mustia_ riimunnaruja??)... Ei voi oikein hepuliviikoksi sanoa, kun hepuleita ei saada, mutta muuten...

      Olin huono hevosenomistaja (kommentoin sitten aloituspostauksen kommentissa tarkemmin) ja ostin sille Erikoisempaa Rautaa suuhun tässä alkusyksystä. Sen jälkeen poni ei enää tärise kauhusta kuolaimien laitossa, suuta ei mussuteta stressaantuneena, päänviskomista ei ole esiintynyt (vaikkei ehkä ääneen pitäisi sanoa). Myötäyskin onnistuu oikein ja... selkälihaksiakin taitaa löytyä ??! o.0 Ravia meillä ei vieläkään ole, mutta ehkä joskus. Pikkuisen houkuttaisi matkakisat, mutta onneksi ei ole koppia.

      Viime viikolla olen itse ollut niin huonossa kunnossa, että asioiden tekeminen on ollut vähän niin ja näin. Mutta. Pitää itseä kehua sen verran, että on tuolla otuksella jonkunnäköiset käytöstavat olemassa. Kun vertaa siihen mitä se oli silloin vuosi sitten, on kuin omistaisin eri hevosen. Mutta Poni onkin halutessaan fiksu. Välillä jopa liian. :)

      Silti kaikesta hyvästä huolimatta olen vähän turhautunut. En osaa lukea Ponia alkuunkaan. Tuntuu, että ollaan niin jumissa.
      Eniten nyt ehkä häiritsee karsinakäytös. Välillä se on ihan lunki, mutta taas välillä se kääntää häntänsä ihmistä kohti eikä "päästä luokse". Ei siis uhkaile, vaan kääntyy vain pois (pelokas/arka). Olen kokeillut odottaa, mutta Nti tuntuu "unohtuvan" takanurkkaan tai käyvän vain hämmentyneemmäksi. Olen kokeillut mennä vain viereen ja välillä se on ok, välillä lähdetään pois. En ymmärrä mistä tämä tulee, onko se vaan tapa vai mitä ihmettä teen. Tekee kyllä satunnaisesti muillekin ns. normaalitilanteissa. Koko homma yleistyi ja korostui samalla kun 'hepuliviikot' starttasi. (Se takanurkka-tapahan sillä on ollut koko ajan.)
      Samoin tarhassa se on välillä tuolla tavalla outo. Tulee vastaan portille hörisemään kun saavun tallille, mutta sitten kun pitäisi ottaa kiinni, se tuntuu empivältä. Jos Ntin tullessa luokse toinen hevonen lähestyy minua, Poni pysähtyy/kääntyy pois. Joskus ei huvita tulla luokse/vastaan, mutta jos jään odottamaan (liian kauan), poni ei anna kiinni ollenkaan. Tuntuu, että siinä on sellainen neljännesosasekunnin katse, jonka aikana poni pitää hakea tai muuten ei sitten ollenkaan.
      Välillä tuntuu oudosti (näin aran/herkän hevosen kanssa), että jos vaan riuskasti menee ja toimittaa asiansa (kiinniotto, satulointi, mikä vaan), Nti on paljon paremmin ok asian kanssa.
      Ymmärtäisin, jos olisi muuttunut jokin esim. käsittelyssä, mutta ei, samalla vanhalla mennään. Olen odotellut, josko asiat palaisi itsekseen uomiinsa 'hepulin' mennessä ohi, mutta kaikki muu on palautunut, tämä epäröinti jäi... Ja tarhassa niskojen nakkelut.

      Että en tiedä. Välillä itkettää, välillä naurattaa. Sain tässä aikaan parhaan hevosenhoitotapaturmankin ikinä: hevonen astui sormen päälle. Fiksumpi ihminen voisi kyseenalaistaa hevosenkäsittelykäytäntöjeni järkevyyttä. Ollaan me aika toheloita.

      Summa summarun: Poni on läski, mutta välillä niin ihana, nykyään jopa useimmiten, vaikka sillä on liian vähän tekemistä ja minä olen huono. Mutta ainakin tiedostan huonouteni ja kyseenalaistan kaiken. :)

      Poista
    8. Hei, K. Pitäis oikein tulla sitä Neitiä kattomaan, kun kuulostaa aika tutuilta noi hommat. Nimittäin uusin perheenjäseneni Topi (Neidin siskon poika/velipuoli) tekee samoja juttuja. Olisi kiinnostava käytännössä nähdä miten paljon saamaa näissä onkaan... Mutta siis meillä kans mennään boksissa karkuun jos tuun pääveheiden kanssa eli riimun, kun kuolainsuitsia ei ole. Pään viskelyä ja sellaista pientä sikailua tapahtuu aika-ajoin. Kosketusyliherkkyyttä on. Ja nyt kun laidunkausi loppui niin olen huomannu tiettyjen maneereiden tulleen enemmän pintaan...Ja ruoka maistuu todella hyvin!

      Poista
    9. Ihanan kamala kuvaus, tuollainenhan se on. :D

      ..Ja luulen, että yksi juttu on nimenomaan siinä, vaikka että hän onkin herkkis, niin määrätietoiset otteet on yksi niistä jutuista, joilla homma toimii.
      Etkä sinä niin ole huono ole! ..Lakkaa itsesi piiskaaminen!

      Poista
    10. Paula, saa toki tulla, tervetuloa koska vaan. :) Tai saa mennä ilman muakin jos niikseen haluaa... x) (Sama Suville, jos liikkuu täällä päin ja kiinnostaa nähdä kuulumiset ihan livenä!)

      Meillä muuten toi kosketus-juttukin on ihan kumma. Päähän saa koskea nykyään aika keski-ok:sti. Jopa korviin. Kaulaan saa koskea. Kylkiin saa koskea. Takapuoleen saa koskea, Jalkoihin saa koskea. Useimmiten. Jopa mahanalustaan saa nykyään koskea, vaikka se aiheuttaakin "hyi ällöä" -kommentteja. Mutta kaulan ylin 15 cm ja sään/lavan yläetureuna -- siis ei. Yksinkertaisesti ei. Ok, välillä Nti on selkeästi jumissakin ko. kohdasta ja se on asia erikseen, mutta noin muuten.
      (Sivuhuomautuksena; rohkenen epäillä ton kuolaimettomien toimimattomuuden liitttyvän osaltaan tähän.)

      Tämä otus on kyllä niin vanhempiensa summa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Pidän äitinsä herkkyydestä, isänsä rohkeudesta. Mutta sitten taas kääntöpuolella ollaan superyliherkkis mallia äippä ja sikamainen mallia iskä...Yleensä mielellään vielä samaan aikaan ettei vaan olisi helppoa.

      Täytyy sanoa aika usein mielessä käyvän, että olen ihan vahingossa osannut ostaa itselleni täysin liian vaikean hevosen. Oikeasti ajatellen ehkä tämä on ihan hyvä: juuri taitojeni ylärajalla tai ihan pikkaisen korkeammalla. Pakottaa oppimaan, mutta en (toivottavasti!) saa ainakaan kovin pahoja katastrofeja aikaan. Ainakin vielä ollaan hengissä ja yhtenä kappaleena kaikki. :)

      Ja ehdottomasti tuo, että tämän(kin) kanssa määrätietoiset otteet on ratkaisevan tärkeät! Säännöt on niiiiin olennaiset kaikessa. Selkeästi Nti tarvitsee sen, että annan mahdollisuuden, mutta tarvittaessa tarkoitan tosissani, prkl, ja vien asiat rumaan loppuunsa.
      Samoin nyt erityisesti näissä ratsijutuissa olen huomannut, että jos en tee asioista numeroa, ei ponikaan. Jos taas lähestyn asioita mallilla "tämä on nyt uusi juttu, kattoppas" tai esim. annan haistella tarkemmin, ei hommista tule mitään. Ehkä Poni lukee sen sillä silmällä, että minä en luota ko. juttuun, joten hänen tulee olla vähintäänkin kauhuissaan.

      Ihanan kamala poni, mutta välillä niin kamalan ihana pieni hevonen. :)

      Poista
    11. Haluaisitko kokeilla sille shiatsua? Se voisi auttaa noihin jumeihin.. :)

      Poista
  7. Hevos- ja koiramaailmassa ihmiset harmillisen usein edustaa ääripäitä ja ovat todella sulkeutuneita näkemään vain sen oman näkemyksensä. Tavallaan itsekin sorrun tähän jossain määrin, mutta pääasiassa silloin, kun neuvot koskevat omaa henkilökohtaista toimintaani. Hyvääkin tarkoittavat neuvot ottavat joskus aivoon, koska minähän se eläimeni parhaiten tunnen. Tai ainakin kuvittelen niin. Toisaalta, mikä ei sovi minun kaviokkaalleni, voi olla toiselle ihan ok, joten muiden tekemistä seuraan suurella mielenkiinnolla.

    Kultainen keskitie lienee näissä jutuissa se, millä itse pyrin kulkemaan. Hevosellani on kengät, sillä on kuolaimet (tosin LG:n kokeileminen kiinnostaisi kovin), sillä on satula, suojat tarvittaessa ja loimi kun tuulee, on sateista tai todella kylmä.
    Mielestäni näissä jutuissa ihmiset joskus nojaavat liikaa siihen omaan idealismiinsa, sen sijaan, että ottaisivat huomioon realiteetit "olisipa hienoa, jos minun hevosellani ei olisi kenkiä ja se saisi elää luonnollisesti" , vaikka kyseisen hevosen kaviot ehdottomasti tarvitsisivat kenkää. Tai "en käytä kuolaimia, koska se on hevoselle pehmeämpää", vaikka todellisuudessa se käsi ohjien toisessa päässä on kova, ei kuolain. En tietenkään tarkoita, että yhtäkään hevosta pitäisi hakata, mutta tulisi muistaa, että jollekin hevoselle riittää kuiskaus, toiselle täytyy puhua normaalilla äänellä.

    Oon pitkään myös miettinyt, miksi ihmiset joskus sokeastikin kannattavat näiden gurujen ajatuksia. Oli kyse sitten Robertsista tai koirapuolella vaikkapa Milanista. Ehkäpä se showmeininki sokaisee monet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan!

      Ja siihen on varmasti monta syytä.. Yksi on tuo showmeininki ja tulokset joita saadaan lyhyessä ajassa. Unohdetaan se kaikki muu, kun noilla kikkakolmosilla kaikki on olevinaan niin helppoa.
      varmasti muitakin syitä kyllä löytyy.

      Poista
  8. Kaunis kirjoitus! Kiitos! Liikutti jotenkin. :") Näinhän se menee... Ihmisillä on vaikeaa myöntää olevansa "väärässä", koska omat mielipiteet liitetään liikaa osaksi minuutta, joten kukaan ei saisi kyseenalaistaa kenenkään ajatuksia jottei minuus menisi... Noin olen jostakin lukenut ja on jäänyt mieleen. Monty Robertsiin niin ihastuin ja järkytyin, kuin luin nyt HIHS aikaan ensimmäisiä moitteita hänestä. Robertsin kirjoista sain vähän eri kuvan. Otti lujaan myöntää, että hänen metodit eivät joltain osin tunnukaan hyvälle ja showmeinigiksi silläkin mennyt. Harmittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, todella mukava kuulla. :)

      Niinhän se ja toki se aina kirpaisee jotenkin, kun huomaa olevansa väärässä. Mutta se on elämää. Toki en tiedä minkälainen tilanne olisi jos yhteiskunta olisi erilainen, jos epäonnistujan viittaa ei saisi jokaisesta "virheestä", jonka teet. Sitä voisi olla monen ihmisen ajattelu- ja toimintapa täysin erilainen.

      Ja niin, minäkin olen Montyn kirjoja lukenut ja kuten olen monesti sanonut, niin niissä on paljon hyvääkin asiaa.
      Minun omaan silmääni vaan usein teoria ja käytäntö ei kohtaa.

      Jostain luin hyvän kirjoituksen, joka sai alkunsa tuosta Montyn klinikasta HIHS.stä; kuinka puheella on suuri vaikutus.
      On hämmentävää, kun näkee ja kuulee eri asioita samaan aikaan. Kumpi silloin aisteista on vahvempi?
      Monethan kun näistä henkilöistä puhuvat rauhallisella äänellä, ovat hyvin sympaattisen oloisia ja vielä vähän sitten heitetään inhimillistä läppää. Mutta kun samaa tilannetta katsoo ja näkee raektiot on tarina aivan eri.

      Ajattele positiivisesti, opit taas jotain uutta ja olet ehkä askeleen lähempänä sitä Sinun omaa juttuasi. :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)