maanantai 4. marraskuuta 2013

Loksahtelevat palaset

Kävimme Neten kanssa maastossa viikonlopun aikana kahteen otteeseen. Molempina päivinä sellainen vajaan kahden tunnin lenkki. Ohjelmassa oli pelkkää käyntiä, kun Neten jalassa on haava, joka ei mene umpeen ehkä ikinä. Ja toisella meidän lenkkikavereista on menossa kävelykuuri.

Toinen näistä meidän lenkkikavereista on myös sellainen, josta toivottavasti tulisi Neten uusi ystävä. Se joutuu tällä hetkellä olemaan yksin ja olen siitä vähän allapäin. Nette kyllä vaikuttaa olevan asian kanssa ihan ok, mutta onhan se aina eri asia, että on kavereita.
Hevonen, jonka kanssa Nette oli aiemmin alkoi olla vähän turhan käskevä ja minäkin jouduin sitten vähän välikäteen, kun yritin hakea Neptunusta tarhasta yksi päivä.

Kuulostaa simppeliltä, mutta ei sitä ole, kun ei tuo minun valioyksilönikään ole mikään maailman helpoin tarhakaveri. Se tarvitsee vahvat laumatoverit, parhaita tähän mennessä ovat olleet vanhemmat ruunat tai ruunat, jotka muuten vaan ovat olevinaan suuria ja mahtavia.
Nyt siis toivon, että tämä uusi ponitamma voisi olla Neten uusi kaveri. Joo, ei nyt ihan mene tuohon äsken antamaani viitekehykseen, mutta maastot on menneet hyvin ja uskon,että tuo kombi voisi olla toimiva.

Mutta niin ne palaset, minähän olen tässä tasaisin väliajoin täälläkin sitä huokaillut, kuinka ajoittain minulla on sellainen tunne, että mistään ei tule mitään ja meillä on Neten kanssa sellainen eräänlainen yhteysongelma. Nykyäänhän tämä ongelma ilmenee aika harvoin ja se vaatii jo eräänlaista suurempaa liikkuvaa osaa, kuten joinain päivinä tuulista säätä, joskus kaadettuja puita, autoja, metsää, marjan poimijaa, ihmistä, esinettä, joka ei yleensä ole meidän lenkin varrella (polkupyörä!!) tai jotain tämän tyyppistä.
Ja luonnollisesti kun kierroksia on keräilty kerran, niin eihän ne ihan tuosta noin vaan katoakaan kuin tuha tuuleen vaikka allekirjoittanut on sitä aina toivonut.

No jutun hauska osuus tulee siinä, että sen jälkeen kun tännekin kirjoitin tuossa joskus kesän lopussa siitä, että me vaan joskus ajoittain Neten kanssa tarvitaan se tilanne jossa vähän sinkoillaan ja räjähdellään ja se on ihan  ok, että silloin hetkellisesti siellä nousee yhden jos toisenkin kierrokset. Aiemmin olin sitä mieltä, että näin ei saa käydä, koska se on "huonoa" hevosen kanssa olemista, kun aina ei olla ihan niin zenmäisiä.

Niinno, arvatkaa monta räjähdystä tai sydämen tykystä on sen jälkeen tullut? Tai arvatkaa monta kertaa minulla on ollut sellainen olo, että Nette ei halua lähteä maastoon tai tehdä jotain muuta. Juu, ei siis kertaakaan.

Ja mitenkä ne kappaleet ja loksahtelu tähän liittyy? No siten, että se asioiden hyväksyminen ja muu siihen liittyvä oli jälleen kerran avainasemassa. Sillä hetkellä, kun lakkasin toivomasta jotain muuta ja kun hyväksyin tilanteen; niin Neten reaktiot kuin omanikin, niin ne lakkasivat olemasta.

En sano, että meille ei tulisi noita hetkiä edelleen, mutta ne ovat erilaisia. Niiden tilanteiden fiilikset ja energiat ovat erilaisia. Hyväksyviä, mutta silti määrätietoisia.

Löysin uudenlaisen yhteyden hyväksymisen kautta ja "palkinnoksi" sain hevosen, joka tällä hetkellä, ainakin minusta tuntuu siltä, luottaa minuun enemmän.

Eilinen maasto oli hyvä esimerkki. Kävimme kaverin kanssa maastossa (yleensä ollaan aina yksin), uusilla reiteillä ja nähtiin ja kuultiin jänniäkin juttuja. Netteä varmasti ajoittain hermostutti ja se stressasikin, mutta se antoi minun, ilmaan minkäänlaista taistelua, päättää suunnan ja vauhdin koko ajan, muutamiin otteisiin kun se kuumeni enemmän niin se sai vähän steppailla, mutta sekin tapahtui ihan hyvässä hengessä.
Metsässä pelkällä istunnalla saan ohjata sen parhaalle reitille/kohdalle kulkea. Meillä on siellä oikeasti melkein jopa ohjaustehostin! Se tarvitsee ajoittain tukeani ja nyt se ottaa sen avoimesti vastaan, vaikka välillä tulisikin kyseenalaistus, niin se on silti ok.

Tuntuu, että toimimme yhdessä.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa <3. Ja tuttu tunne aika monessakin: kun havainnoi hyväksyvästi niin se auttaa, kun antaa itselleen luvan johonkin, niin sekin auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3
      Sepä se. Miten se itselleen siiman antaminen on vaan välillä niin kovin vaikeaa :D
      Onneksi sitä koko ajan kehittyy ja tiedostaa enemmän!

      Poista
  2. Mikä Neten jalassa, oonko missannut jotain? :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tainnut sitä täällä blogin puolella mainita. Facebookissa ehkä..

      Melkein ruununrajassa etusessa sisäpuolella sellainen kahden sormen pään kokoinen vekki, joka ei meinaa mennä millään umpeen, nämä kelit ei auta asiaa yhtään. Olisi pitänyt varmaan tikata, mutta se pirulainen on sellaisessa paikassa, että huomasin vasta kun oli liian myöhäistä! :/

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)