maanantai 11. marraskuuta 2013

Luottamuksesta

Oli meillä valo?
Sitä sanotaan, että hevonen on pakoeläin ja koskaan niihin ei voi sataprosenttisesti luottaa. Sitä myös sanotaan, että hevonen luottaa juuri sen verran kuin sinä itse luotat.

Luottamusta on vaikea rakentaa pelon päälle, sitä on vaikea rakentaa jos tuntuu, että kaikki palaset ei ole kohdallaan ja sitä on mahdoton rakentaa ellei anna itselleen ja hevoselle mahdollisuutta.

Meillä on ollut vielä jokin aika sitten hetkiä, jolloin luottamus ei ole ollut mielestäni täysin kunnossa. On ollut tilanteita, joissa neiti täysiverisen pää ottaa vallan ja luottamus on ollut hetkellisesti kadoksissa. Noita hetkiä on aina vain vähemmän ja vähemmän, mutta kuten tuossa muutama kirjoitus sitten kirjoittelin, niin hetkisen on ollut sellainen olo, että olemme taas ottaneet askeleen lähemmäs.

Niissä hetkissä, kun pystyy luottamaan hevoseen ja olemaan rento vaikka tietää, että muuttujia ja liikkuvia osia saattaa olla liikaakin, niissä kun käsittää sen, että voit luottaa, niin se on sellainen tunne, jota on vaikea sanoin kuvailla.
Minulle ne ovat yksi niistä hetkistä, jotka saavat minut aina uudelleen ja uudelleen rakastumaan tähän lajiin, tai siis elämäntapaan.

En osaa kuvitella suurempaa lahjaa kuin ääretön luottamus saaliseläimeltä.

Ne, jotka ovat seurailleet meitä pidempään tai tietävät vähän enemmän taustoja, ymmärtävät kuinka isoa asia tämä on minulle. Olin oikeasti joskus sitä mieltä, että en koskaan tule luottamaan Netteen tällä tavalla, onnekseni olin väärässä.

Netellä oli tänään takana kaksi vapaapäivää. Menin tallille neljän jälkeen ja alkoi olla jo aika hämärää. Varusteiksi valikoitui side-pullit; ei satulaa. Oli jo sen verran hämärää, että oli vaikea enää erottaa ääriviivoja.
Nette lähti lenkille reippaasti ja etenimme hyvää tahtia ja rentona. Muutamia pieniä asioita piti katsella hieman tarkemmin, mutta etenimme hyvässä yhteisymmärryksessä, hiljaisuudessa ja kuun valossa.
En osaa ajatella mitään sen rentouttavampaa kuin hiljainen hämärä metsätie ja hevosen tasainen askellus.

Koko matkan minulla oli ollut jo se sama sisäinen rauha ja luottamus hevostani kohtaan. Ja kuten arvata saattaa, luottamukseen vastattiin luottamuksella.

Yksi kohta lenkillämme kuitenkin teki reissusta erityisen, vaikka oli se sitä muutenkin. Käppäilimme traktorimetsätietä ja Nette kyllä katseli kiinnostuneena metsää, mutta edelleen eteneminen oli hyvä. Yhden mutkan jälkeen tuli pysähdys ja tunsin sen tutun adrenaliinin kerääntyvän alleni, jokainen lihas jännittyi ja pää nousi taivaisiin. Nämä ovat niitä hetkiä, joissa yleensä auttaa vain se, että tulen alas, koska seuraava liike on suhteellisen nopean kääntyminen ja tai pomppiminen.

Mutta tällä kertaa tuli paniikki ja jäimme paikalleen, tunsin edelleen miten lihakset värisi. Nette nuuhkutteli ilmaa ja katseli varautuneena eteenpäin.
Ajattelin, että seistään hetki ja hengitellään, koko ajan sydämestäni luotin meihin yhdessä. Usein jos Nette saa jäädä miettimään ja tutkimaan tilannetta tuossa tilassa se keräilee vaan lisää kierroksia. Nyt annoin sille, meille, kuitenkin pienen hetken. Istuin tyynesti ja hengitin ja mietin meidän luottamusta, katselin ja odottelin miten käy.

En tiedä kauanko siinä seistiin ja puhalleltiin ja täristiin, ehkä muutamia minuutteja. Se mitä kävi oli kuitenkin ennen kuulumatonta, kun tunsin, että Nette hieman rentoutui (ihmeitä tapahtuu!), niin pyysin hieman eteenpäin ja jatkoimme matkaa! Yhden kohdan ohi mentiin hieman epäluuloisen näköisenä, mutta me siis käveltiin ja oltiin vaan nätisti.

Menimme siis koko matkan löysällä ohjalla, pilkkopimeässä, ilman satulaa. Nette oli suurimmaksi osaksi rento ja kohdissa joissa sitä jännitti se turvautui minuun eikä tehnyt omia ratkaisuja.

Se on niin ääretön kunnianosoitus, olen luottamuksen arvoinen. Olen sanaton.

6 kommenttia:

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)