maanantai 25. marraskuuta 2013

Mitä hevonen ottaa kantaakseen

Olen monena päivänä tullut tänne, avannut tyhjän tekstisivun valmiiksi ja odotellut, että joku miljoonista ajatuksista päässäni haluaisi tulla tähän "paperille" asti.
Niin paljon taas tapahtuu, neljäs zensitive oli ja meni; jälleen sain kokea sen hienon yhteyden minun ja Neten välillä. Sen tunteen, kun kaikki muu häviää ympäriltä ja me toimimme yhdessä ajatuksella.
On niin monta liikkuvaa osaa taas.

Oletteko koskaan miettineet kuinka vahvan yhteyden ihminen ja hevonen voivat muodostaa? Kuinka syvä ja autenttinen se on parhaimmillaan? Kuinka paljon hevonen kantaa ihmisensä huolia, kuinka paljon sen olotilaan vaikuttaa sen oman ihmisen iloisuus, onni tai rauha?

Ja minkälainen vastuu on silloinkin periaatteessa ihmisellä.

Et voi valehdella mitä tunnet, et hevosellesi. Ihmisiä on helppo "huijata", on helppo olla näennäisesti jotain mitä ei ole oikeasti.
Se on ihmisten maailmassa ajoittain jopa suotavaa, ihan yleisen rauhan säilyttämiseksi. Kaikkea kiukkua ja turhautumista ei voi huudella kenelle sattuu. Et voi loikkia riemusta ihan missä vaan, tai tietenkin voi, mutta saattaa tulla muutamia kyseleviä katseita.

Mutta hevosen maailmassa ei sellaista olekaan kuin teeskentely, ei ole valehtelua eikä vilpillisyyttä.
Ainoa asia mitä hevonen peittelee viimeiseen asti on kipu.

Olen ennenkin täällä sanonut, että mielestäni hevonen kantaa usein mukanaan ihmisen murheita. Ne ikään kuin ottavat kantakseen jotain sellaista, joka ei edes niille kuulu.
Ja ne tekevät sen hiljaa, kyselemättä, tuomitsematta. Ihan samalla puhtaudella kuin ne tekevät kaiken muunkin, ne ovat niin puhtaasti läsnä jokaisessa tilanteessa, että ihminen ei sellaiseen ikinä pysty. Ei ainakaan pitkää aikaa, koska aina tulee häiriötekijöitä, jotka vievät ihmisen pois hetkestä.

Mihin vedetään raja? Missä ihmisen vastuu omista ajatuksistaan ja tunteistaan päättyy ja koska hevosen alkaa. Ei jokainen hevonen tee niin, usein näen ja koen tätä vain silloin, kun ihmisellä ja hevosella on oikeasti jo yhteys olemassa.
Kuitenkin samaan aikaan jokainen hevonen vastaa avoimuuteen avoimuudella. Ja milloin muulloin ihminen on totaalisen avoin kuin silloin kun se tuntee puhtaasti vaikka iloa, surua, riemua tai turhautumista. Kun ihminen on oman itsensä ytimessä ja hyväksyy ja tuntee omat tunteensa, silloin ihminen on auki ja niin on hevonenkin. Mielestäni tuossa kohden on myös hevosen valinta, se ottaa osansa ilosta tai surusta kantaakseen, jos se niin valitsee.
Se mitä ei saa tehdä, on rangaista hevosta siitä, että se kantaa sinun taakkaasi ja vaikuttaa siksi erilaiselta kuin yleensä.

6 kommenttia:

  1. Tosi hienosti muotoiltu teksti!

    Itse muistan jossain vaiheessa, miten ratsastus alkoi tuntua pakkopullalta. Ajatus kuitenkin oli, että täytyy ratsastaa, jotta heppa saisi liikuntaa. Ukko varmaankin heti aisti ikävän mielialani ja turhautumisherkkyyteni ja se pysähtyi monta kertaa keskelle kenttää ihan kuin ehdottaen, että "et ole hyvällä tuleella, liikkuminen kanssasi ei ole silloin kivaa".

    Tämä jälkeen pidinkin ratsastustaukoa varmaan kuukauden päivät. Ei ole reilua rankaista hevosta, jos oma kiukku muuttaa hevosen käytöstä. Ratsastus jopa pelotti minua pitkään, koska tuntui, etten aiemmin saanut pidettyä itseäni kurissa. Se on todella pelottava tunne.

    Välillä tekee ihan pahaa katsoa joidenkin ihmisten ratsastusta ja kysymys vain herää, että, miksi edes olet tämän harrasuksen parisssa, kun tuo homma näyttää niin vääntämiseltä. Muista yhdenkin ratsastajaeukon, jonka ilme koko ratsastuksen ajan todella kyyninen ja, jos hevonen teki yhdenkin väärän askeleen niin kannuksia vaan ja rajuja ohjasotteita. Kerran olin paikalla, kun tämä nainen alkoi ihan yhtäkkiä (en edes huomannut, että hevonen olisi tehnyt mitään) huutaa hevoselleen kirosanoja. Pahaa teki, mutta ei siinä nuorempana mitään uskaltanut sanoa. Tuntuu, että hevospiirien ongelma on vähän kaksijakoinen; toisaalta jotkut puuttuvat liikaa toisten asioihin ja sitten toisaalta annetaan ihmisten tehdä tavallaan, vaikka se ei välttämättä olisi hevosta kohtaan oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Karoliina!

      Sepä, tuossa on syy myös siihen, miksi minä tietoisesti välttelen liikaa kentällä ratsastamista. Siitä tulee niin nopeasti minulle ikävää ja sitten on Netelläkin ikävää ja soppa on valmis. Onneksi olen nyt opetellut tykkäämään siitäkin enemmän ja kyllä sen huomasi heti hevosessakin sen muutoksen, kun se meno alkoi näyttää siltä, että olemme oikeasti ratsukko eikä kaksi jääräpäistä kaverusta. :D

      Niinpä, inhottavaa jos hevonen joutuu sijaiskärsijäksi, jos ihminen itse on hermoraunio ja purkaa sitä oloaan hevoseen. Se onkin sitten jo ihan toinen juttu ja siinä hevonen ottaa kyllä kantaakseen jotain ihan muuta, kuin mitä minä tekstissäni mainitsin.
      Se on vaan se suorittaminen, joka saa niin monet ihmiset turhautumaan ja kiukustumaan. Kun ei aina kaikki menekään niin hyvin ja se oma vajavaisuuden tunne piilotetaan sen agression alle. Ikävää.

      Poista
    2. Saas nähdä, että, miten ratsastus alkaa maistua, kun olemme löytäneet hepalle vihdoin satulan. Pitäisi saada itsensä psyykattua positiiviseen mielentilaan. :) Sitä vain ollut niin paljon hankaluuksia, että tulee heti selkään istuessa sellainen vakava fiilis. Ei kiukku, mutta sellainen suorittamisen asenne, vaikka homma pitäisi olla kivaa!

      Tarkentaisin vielä tuota kohtaa, jossa sanoin, että "Ei ole reilua rankaista hevosta, jos oma kiukku muuttaa hevosen käytöstä." Mielestäni rankaiseminen ylipäätään ole kovin hyvä koulutusmuoto enkä sitä tarkoituksella ikinä käytä. :)

      Poista
    3. Tsemppiä harjoitteluihin! :)
      Ihan omassa tahdissa kun menee ja aloittaa kevyesti humpsutellen, niin kyllä se siitä.

      Ja juu, kyllä juuri näin! :)

      Poista
  2. Sinut on haastettu :)
    http://sannishining.blogspot.fi/2013/11/yksinkertaisuudessaan-haastava-haaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Pitää mennä katsomaan heti mistä on kysymys :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)