perjantai 5. syyskuuta 2014

Se on tullut takaisin!

Minulla on ollut jo suhteellisen pitkä tauko säännöllisestä hevostelusta, johtuen tietenkin siitä, kun Nette lähti. Jo ennen sitäkin hevostelu oli pitkään sellaista, että mentiin ihan päivä kerrallaan ja neiti täysiverisen liikutus oli mitä oli.
Kun Nette lähti, yritinkin etsiä uutta/uusia harrastuskavereita ja kyllähän niitä löytyikin. Joitain kävin ratsastamassa kerran ja joitain vähän useammin. Mutta jokaisen kanssa kuitenkin kävi vähän niin, että en löytänyt silloin siinä hetkessä tallille lähdöstä sellaista iloa, jota siinä joskus oli ollut. Tallille lähteminen tuntui välillä jopa vaikealta ja pakolta, joka näin tässä kirjoitettuna kuulostaa kamalalle. Kaikki hevoset, joita ratsastin olivat kuitenkin ihania ja kuka tahansa niistä olisi voinut olla sellainen, jonka kanssa olisi ollut ilo tehdä yhteistyötä. Aika vain oli väärä.

Minun oli tunnustettava itselleni, että motivaationi oli hukassa ja eikä ratsastus tuntunut silloin hyvältä. Olin jollain tapaa kadottanut siitä tekemisen ilon. Todennäköisesti ja hyvi pitkälti johtuen siitä, että vastoinkäymisiä oli ollut liikaa, pettymyksiä oli ollut liikaa, epäonnistumisia oli ollut liikaa. Onnistumiset ja hyvät fiilikset oli jotenkin vähissä, tai siltä ainakin tuntui. Joten lopetin hyvin alkaneet ratsastelut ja otin tietoisesti etäisyyttä. Nyt on kulunut jo pitkä aika, tai ainakin tuntuu siltä.

Viime kuun aikana ehdin käydä muutaman kerran ratsastustunnilla ja ne olivat "oikeat" ratsastukseni kuukausiin. Noiden tuntien aikana ja niiden jälkeen aloin taas kokea sellaista ilon ja onnen fiilistä. Sitä, minkä takia tätä lajia varmaan niin monet harrastaa. Mutta en kuitenkaan vielä lähtenyt "täysillä" mukaan tai etsimään määrätietoisesti uutta hevosystävää. Halusin katsoa rauhassa, että millä fiiliksillä edetään. Muutan kerran sain iseni kiinni itse teossa, kun pohdiskelin, että minkälainen minun tuleva hevoseni voisi olla.

Oikeastaan aloin tosissani sisäistää, että tilanne on normalisoitunut, tänään kun menin liikuttamaan avuksi vanhan tallinpitäjän hevosen. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, kun hän kyseli apua ja tänään sitten koitti se päivä, kun nousin tuon ihanan jättiläisen selkään.
Hän oli hakenut rohkeita ratsastajia ja tiesin hevosen olevan jollain tavalla haasteellinen. Joten hippasen jännitti etukäteen, jospa taas tulee pettymys, ehkä en osaakaan enää ollenkaan.

Mutta mitä vielä, vaikka toki ensimmäinen ratsastus uudella hevosella on aina hieman hakemista ja palasten loksahteluun (tai sen huomaamiseen, että ei toimi) voi mennä muutamia kertoja, niin tykkäsin hevosesta kovasti. Vaikka se on tietyllä tavalla haastava ratsastaa, niin se on sitä minulle oikeanlaisella tavalla. Menen ensi viikolla uudelleen kokeilemaan ainakin kerran, saa nähdä miten silloin menee, mutta minulla on nyt hyvät fiilikset. Itsevarmuuteni on jotenkin nollassa tuon ratsastuksen kanssa, mutta jospa sekin sieltä vauva-askelin alkaa jälleen nousta sieltä kuopasta.

Ja siis se mitä tänään tajusin: Olin ihan fiiliksissä ratsastuksen jälkeen! Sama fiilis on ollut noiden ratsastustuntienkin jälkeen, mutta hieman pelkäsin, että jos se ei tulekaan.

Mutta tuli se ja olin niin onnellinen!
Miten tuntuukaan niin hienolta löytää jotain, jonka on tajunnut vasta jälkikäteen olleen kauan hukassa. Mutta joka on samaan aikaan asia, jota ilman koko harrastus, tai siis elämäntapa, tuntuu turhalta.

P.S Nimimerkillä Rebe kommentoiva, saisinko linkittää sen minulle linkittämäsi videon yhteen kirjoitukseeni pienen tekstin kera?

2 kommenttia:

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)