tiistai 18. marraskuuta 2014

Elämäntapa vs. harrastus


Olen ollut nyt noin puoli vuotta ilman omaa hevosta, tai siis siten, että minulla ei ole ollut hevosta tässä lähelläni. Tässä on ollut aikaa pohtia kaikenlaista ja tehdä kaikenlaisia huomioita. Joskus tunnen helpotusta joskus koen, että koko identiteettini on viety.
Tuntui jotenkin haastavalta hypätä hevosettomaan elämään, yhtäkkiä aikaa oli vaikka mihin. Ja silti useimmiten en saanut mitään järkevää aikaiseksi. Blogiin ei ollut enää samalla tavalla asiaa, mistä minä olisin muka kirjoittanut, blogiin, jonka nimi on elämäntapana hevoset, se tuntui jotenkin niin absurdilta.


Hevostelu ei tokikaan ole jäänyt minnekään, olen käynyt ratsastamassa milloin mitäkin heppaa tai ponia, osa on ihan tietoisesti etsittyjä ja osa taas on tullut vastaan jotain muuta kautta. Olen käynyt ratsastustunneilla ja ratsastanut itsenäisesti. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Muutoin hevosten käsittely ja hoitaminen on sitten suurilta osin mennyt "työn" merkeissä, shiatsuja, maastakäsittelyjä, kursseja. Jokaisella kerralla, kun saan tehdä tätä työkseni, tulen hyvin onnelliseksi. Saan siitä paljon, eniten iloa tuottaa se, että koen oikeasti voivani auttaa muita, joko hevosia tai ihmisiä.

Mutta mitä tämä hevosettomuus sitten on käytännössä minulle tarkoittanut?
-Se tarkoittaa sitä, että minulla ei ole jokapäiväistä "velvoitetta" olla viettämässä aikaa tallilla. Se tarkoittaa sitä, että minulla ei ole miltei jatkuvasti takaraivossa joku huoli liittyen kaviolliseen eläimeen. Huolen kohteena saattoi olla mitä vain: irtokenkä, epäpuhtaus, "huonosti käyttäytyvä" hevonen, muiden ihmisten pelko hevostani kohtaan, liian monta vapaapäivää, jotain omituista ja määrittelemätöntä fyysistä tai psyykkistä ongelmaa, jonka olemassaolon kaikki muut kyseenalaistivat jnejne.


Se tarkoittaa minulle myös sitä, että henkireikäni ei ole täällä. Se tarkoittaa minulle sitä, että minulla ei ole paikkaa, jonne voin mennä miltei milloin vain ja jossa minua aina odottaa joku ihana tai kamala neiti hevoinen. Se tarkoittaa sitä, että en ole välttämättä päivittäin tunteja hevosen tai hevosten seurassa, niiden tuoksussa ja tallilla. Se tarkoittaa sitä, että on ihan turhaa haikailla kaikenlaisia ihania uusia, ihanan värisiä, satulahuopia, riimuja tai mitä vaan. Se tarkoittaa minulle tiivistettynä sitä, että se joka on ollut isoin osa minua ja se, joka on jo muodostunut elämäntavakseni, keinokseni hengittää, ja olla tässä maailmassa, on poissa.

Olen yrittänyt enemmän ja vähemmän ajoittain etsiä uusia hevosystäviä ja niitä löytyykin. Mutta huomaan, että harrastuksena minä en saa tästä tarpeeksi irti. Menen tallille suorittamaan hevostelun, ratsastamaan. Vaikka rakastan hevosia ja hetket tallilla ja hevosen selässä saavat auttamatta hymyn naamalla. Vaika ne ovat elämäntapani, niin en saa tästä lajista tällä tavalla sitä, mitä olen siitä saanut ja mihin olen tottunut. Onhan tämä helpompaa näin, niin paljon helpompaa. Mutta samaan aikaan se on aika raastavaa. Ja niin äärimmäisen ärsyttävän rehellistä myöntää itselleen, että en motivoidu "vain hevostelusta tai satunnaisesta ratsastelusta". Kaipaan tunnesidettä ja jotain enemmän, se mitä peräänkuulutan ja joista esimerkiksi olen kursseilla puhunut. Hevonen on kumppani, jonka kanssa tutustutaan, jonka kanssa opitaan ja eletään, hyvinä ja huonoina aikoina. Usein Joskus se raastaa viimeisetkin hermot ja vähintäänkin rahat. Mutta entäs sitten silloin, kun sinulla on yhteys hevoseen ja teillä on olemassa tunneside, tunnet hevosen kuin omat taskusi ja hevonen tuntee sinut paremmin kuin sinä itse, ajoittain toki auttaen näkemään asioita itsessäsi, paljaana, rehellisenä, hyväksyen. Hevosissa on jotain niin maagista.

Vaikka olen ihan vahingossa muutaman kerran eksynyt myyntisivuistoille, niin en ole kuitenkaan etsimässä vielä omaa hevosta. Sekin tässä on, kun yrittää elää intuition ja sydämen äänen mukaan, joka käskee maltttaa olla ja odottaa, kuinka turhauttavaa se joskus onkaan!
Uuden ystävän aika ei ole vielä ja jos/kun sen aika on, se epäilemättä tulee vastaan varoittamatta. Siihen asti kasvan henkisesti, luovun ties mistä, nöyrryn, annan ja saan, ryven pohjamudissa ja välillä liitelen taivaissa.

Onnekseni ihana työni pitää minut kiinni hevosissa ja onneksi löytyy ihmisiä, jotka kuitenkin haluavat ajoittain tarjota minulle ihania hevosiaan tai ponejaan hoidettavaksi tai ratsastettavaksi, olen siitä oikeasti kiitollinen ja vilpittömän iloinen. Jokainen hevosten kanssa kauemmin ollut kuitenkin ehkä ymmärtää ajatukseni taakse.



10 kommenttia:

  1. En oikein pidä itseäni ns. "Kunnon heppatyttönä" mutta käyn kaverini kanssa hoitamassa erästä tammaa ja se tuntuu kuin se olisi oma; saamme mennä tallille milloin vain ehdimme ja saamme tehdä ponin kanssa mitä vain, mikä pysyy turvallisena jokaiselle osapuolelle. Nyt kun on vaakaluadalla, mitä hepalle käy, niin olen alkanut miettiä, että mitäs sitten. En todellakaan saa hepoista irti mitään jos vain välillä käyn tallilla lääppimässä heppoja. Ei se ole läheskään sama asia. Ja siis, en ratsasta, vaan maastakäsittelen tuotakin konia. En tiedä saitko mitään selkoa tästä, mutta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enköhän saanut, kaipaat myös sellaista tietynlaista tunnesidetta jollainen syntyy jos on syntyäkseen hevos(t)en kanssa, joiden kanssa on enemmän tekemisissä. Joidenkin kanssa saattaa tulla tämä klikki samantien.

      Mutta ei se ole ainakaan minulle vain sitä, että saan hevosista "jotain irti", se on minulle ennemminkin ihan molemminpuolista, luottamusta ja kunnioitusta, joka syntyy ajan mittaan, kumppanuutta.

      Mutta joka tapauksessa se tuntuu merkityksellisemmältä minulle näin. :)

      Poista
  2. Ah, tuo ensimmäinen kappale vastaustasi kysymykseen! Täytyy myöntää, että joskus kaipaan sitä, ettei tarvitsisi koko ajan stressata juuri noista asioista -- usein useammasta kerralla, joskus vain yhdestä tai kahdesta.

    Esim. tällä hetkellä stressaan Nti Nenämerkin ruuasta (argh! nyt kaduttaa, etten jaksanut koulussa käydä sitä ravitsemusta!), sen liikunnasta (se seisoo nytkin neljä päivää putkeen!), sen v-mäisyydestä (miksi pitää hyppiä pystyyn, miksi ei voi tajuta ettei ihmisen päälle tulla?!), sen terveydestä (sädemätä, rasittava haava ruununrajassa ja kurainen tarha, random jalkapatti, etuosan kramppailut), sen satulasta (onko se sopiva vai eikö? vai onko nyt vaan kylmä? vai oonko laittanut lihaksia töihin? vai oonko vaan läski poniparalle?)...

    Huoleton on hevoseton. Ei ehkä aina, mutta edes hetkellisesti.

    Päällimmäisenä ehkä nyt huolehdin kuitenkin tuosta sen oloneuvoksellisuudesta. Joo, olisi kauhean hyvä, jos sillä olisi edes hoitaja, jos ei peräti joku sellainen joka sitä voisi [uskaltaisi] liikuttaa. Toisaalta, ei se hevonen rikki mene 'olemisesta' kun on liikkuvaa sorttia ja tilaa liikkua. Sitten vaan pitää laskea ne muut päivät niin, ettei mennä 5h laukkatreenejä.
    Toisaalta en halua hakea hoitajaa, kun tuo on niin hankala kaviokas. Se on nyt suunnilleen mukiinmenevä ja suht turvallinen, en halua riskeerata 'pilallemenoa' vieraan ihmisen kanssa.
    Etenkin kun ehkä 'se juttu' miksi oma on ihana on se, ettei tartte nollata tilannetta toisen ihmisen jäljiltä.
    Eli; teet niin tai näin, aina saa huolehtia ja aina menee huonosti.

    Sellaista 'aina oikeassa' oraakkelia vaan ei valitettavasti ole siunaantunut -- ainakaan minulle tietoon. En tiedä sitten onko tämä joku analyyttisen persoonallisuuden negatiivinen sivuoire vai 'huolehtiiko' ns. normaalit hevosharrastajat samalla tavalla jokaista vinoon kasvavaa karvaa? :D

    Silloin kun en harrastanut hevosia aktiivisesti ratsastamalla/käymällä tallilla, muistan miettineeni voinko sanoa harrastavani hevosia silti. Se fiilis mikä silloin oli, oli jotenkin niin vahva: hevoset olivat läsnä lähes päivittäin muissa muodoissa, vaikkei konkreettisesti. Nyt kun katson taaksepäin Nti Nenämerkin kanssa touhutessa, tiedän, että tekisin ihan järjettömästi asioita eri tavalla jos tuota 'taukoilua' ei välissä olisi ollut. Jos en teknisesti voi sanoa harrastaneeni hevosia, jotain jännää tapahtui. Ehkä se oli sen elämäntavan ja harrastuksen rajan ylittämistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta kuulostaa siltä, että olet aika ankara itsellesi. Kokemuksesta tiedän, että tuolla itsensä sättimisellä ei ainakaan saa mitään muuta aikaiseksi kuin vielä huonomman mielen. Anna itsellesi armoa. :)

      Vai on villiponiini alkanut kirjaimellisesti villiksi, hyppii pystyyn? Oikeasti vai?

      Hän on kyllä ajoittain käynyt mielessäni sen jälkeen, kun mainitsit, että hän olisi hoitajaa vailla ja ehkä liikuttajaakin. Voisin tulla teitä moikkaamaan joku päivä?

      Poista
    2. Joo, minulla on vaikea hyväksyä sitä, että jotkut asiat on vain huonosti/epämääräisesti. Siis otetaan esimerkiksi vaikka tuo satula: hevonen ei oirehdi liikuttaessa jne., mutta välillä jännittää selkää ratsastuksesta seuraavana päivänä. Tiedän, että se jännittelee sitä muutekin (hei vuosisadan uutinen, eikö?) ja se tekee muutamaa muuta outoa juttua satulaan yhdistettävästi (hei toinen vuosisadan uutinen!), mutta koska en tiedä _varmasti_ mistä ne johtuvat, epäilys kalvaa. Etenkään kun en ole se kevyin ratsastaja. Minulla kuitenkaan ei ole juuri mitään tietotaitoa tuollaiseen, enkä halua Ntiä niin kipeäksi kuin se joskus on ollut.

      Hankala otus kun ei voi sanoa sillä tavalla suoraan, että tämä mättää ja korjaa tuo. ;)

      Muutenkin sitä niin harvase päivä tulee vastaan, että oikeasti en tiedä hevosista yhtään mitään. Ja joku idiootti on tällaiselle uskaltanut hevosen myydä! :D Vielä tuollaisen mahdottoman kilarin. <3

      (Tässähän olisi työsarkaa ratsastuskouluille. Alkaisivat järjestämään jotain 'hevosenomistajuus -- ihana unelma ja suunnaton stressi' -kursseja ja -leirejä. Kaikille leirihevoksiksi ne puolitoipilaat joiden kanssa saa vahdata jokaista hengähdystäkin. Valmistaisi todenmukaisemmin tulevaisuuteen kuin mitkään vuokrausleirit. ;D)

      Onhan se vähän villi (oikean shettiksen pitääkin olla!), muttei se hypi pystyyn muuta kuin miten aikaisemminkin juoksuttaessa (jos muistat). Eli suojauksessa etuosa nousee, mutta eihän se ihan pystyyn-pystyyn pompi, onneksi. Selästä edelleen tarjoaa sitä ratkaisuksi myös, mutta paljon harvemmin. Onneksi.
      Juoksuttelin sitä viime viikolla pitkästä aikaa ihan urheilun kannalta ja taas sai 'ilahtua' kun hyvät hetket oli parempia kuin ennen, mutta vastapainoksi nuo huonot sitten oli jotain ennennäkemättömän kamalaa. Poni </3. Toinen on hieman thelwell-eläin.

      Tule vain käymään, jos tämän markkinoinnin jälkeen uskallat. ;) ('Ihan kiltti se muuten on, jos ei syö sua'...)

      (( Saatan ehkä avautua Nti Nenämerkin negatiivisista puolista terapiana ja hehkutella huippujuttuja ihan omassa yksinäisyydessäni -- huomasithan, että lempinimikin on muuttunut? Kielii ehkä otuksen yleisluonteisesta muutoksesta. ^^ ))

      Poista
    3. Tieto lisää tuskaa, mitä enemmän tietää ja kokee sitä enemmän ymmärtää kuinka väh'n oikeasti tietääkään.

      Siitä kuule bisnesidea pystyyn sitten vaan :D

      Missäs tallille te tällä hetkellä olette?
      Haluatko laittaa vielä osoitetta tallille ja numeroasi mulle vaikka täällä, en julkaise sitä kommenttia. :)

      Ehkä kestän pienen avautumisen :]

      Poista
  3. Olipas hyvin kirjoitettu, aito ja tunteita täynnä oleva teksti.

    VastaaPoista
  4. Vähän tulen jälkijunassa, mutta tulen kuitenkin. Heitin sulle tämmöisen haasteen, aattelin että sulta ehkä irtoaisi kiinnostavaa tekstiä aiheesta. :) http://lannennopein.blogspot.fi/2014/11/haaste-harrastusanalyysi.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna!
      Käyn heti katsomassa mistä on kyse :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)