torstai 18. joulukuuta 2014

Lila the Shiba

 
Koska sattuneesta syystä vietän vapaa-aikaani tällä hetkellä enemmän koiran kuin hevosten seurassa, niin ajattelin kirjoittaa teille vähän Lilasta ja siitä, minkälainen shiba on rotuna. Ainakin jossain vaiheessa kaivattiin enemmänkin kirjoituksia Lilasta, joten täältä tulee!

Mitä shibasta kerrotaan?
Shibaa kuvaillaan monipuolisena rotuna, luin myös kuvauksen mutkikas kokonaisuus jostakin. Jotain kertonee se, että japanilaiset käyttävät kolmea termiä puhuttaessa shibasta; Kan-i, Ryousei ja Soboku. Kan-i on ominaisuus, jota pidetään tärkeimpänä. Se tarkoittaa sielukasta rohkeutta, itsevarmuutta, ylevyyttä ja tasapainoisuutta. Ryousei merkitsee lojaalia ja kuuliaista luonnetta sekä vahvaa tietoisuutta. Soboku taas merkitsee luonnollista kauneutta, joka loistaa hyväntuulisuudesta ja teeskentelemättömyydestä.

Rotuna shiba asettaa tietynlaisia vaatimuksia. Shiba on alunperin metsästyskoira ja tämä valitettavasti jossain määrin rajoittaa mm. mahdollisuutta pitää sitä vapaana. Jokainen koira on tietenkin yksilö ja joiltain shiboilta ei löydy kiinnostusta riistaa kohtaan, mutta useimpia se kiinnostaa kovasti. Riistavietti aiheuttaa yleensä hetkellisen "kuuroutumisen". Myös itsenäisyys ja jonkin asteinen itsepäisyyskin asettavat haasteita irtipidolle.
 

Shiballa on kaksinkertainen, tuuhea turkki, jonka alusvilla on pehmeää ja paksua, päällyskarvat karkeampia. Karvanlähtöaika on pari kertaa vuodessa, mutta muuten turkki on helppohoitoinen. Kun karvaa lähtee, niin sitä lähtee ihan kunnolla, johtuen tuosta alusvillasta.

Shiboilla on paljon kissamaisia piirteitä. Ne ovat usein nirsoja ja tarkkoja puhtaudestaan: shibat pitävät itsensä hyvin siisteinä nuolemalla käpäliään ja raajojaan. Myös ulkoillessaan ne pyrkivät välttämään turkkinsa likaantumista, eivätkä välitä vaikka sitä pyllyä esimerkiksi aletaan putsata keskellä autotietä (toim.huom)

Rodun liikkuminen on kissamaisen notkeaa ja viehkeää.

 


 
Minkälainen Lila sitten on?

Ensinnäkin sana persoonallinen kuvaa sitä hyvin, mutta kuten ylläkin todettiin, on Lilaa äärimmäisen vaikea kuvailla muutamalla sanalla. Otetaan siis vähän pidemmän kaavan mukaan:

Lilahan tuli minulle noin puolitoistavuotiaana ja ainoa asia, josta olin epävarma oli se, että otan melkein aikuisen koiran. Shiboja kun usein kuvaillaan yhden ihmisen koiraksi ja voimakkaasti leimaantuvaksi. Onneksi pelkoni osoitatutui turhaksi ja Lila tuntui ottavan muuton ja uuden ihmisen suhteellisen kivuttomasti. Toki jälkikäteen huomasin, että se oli aluksi hieman vaisu, mutta nopeasti se kuitenkin tottui ja alkoi pitää minua omana ihmisenään.

Mutta miten Lilaa sitten voisi kuvailla, hmm.. Se on oman arvonsa tunteva, vauhdikas, rauhallinen, itsepäinen, vahvatahtoinen, oman tiensä kulkija, hauska miljoonan ilmeen koira (se osaa mm. hymyillä). Se osaa ottaa ilon irti niin halutessaan ja innostus tulee sekunnissa ja kestää sen ajan kun kestää. Hepuliksi kutsumani kohtaus sisältää yleensä villiä juoksemista ympäriinsä, ulkona niin pitkällä kuin naru antaa myöten ja sisällä yleensä pyöritään (matalan) olohuoneen pöydän alla ja ympärillä niin, että matot on rullalla. Kun hepuli on ohi, jatketaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.


Lila tekee tasan mitä sitä itseä huvittaa, paitsi jos on herkut kyseessä, silloin onnistuu mikä vaan ja katse pysyy herkeämättä namissa. Annan sille aina aamuisin sellaisen tikun, kun lähden töihin. Viikonloppuisin aamulenkin jälkeen se jää odottamaan ja tuijottamaan minua istuen ja selvästi sanoen "missä tikku?"

Lila innostuu monesta asiasta, mutta innostus laimenee yhtä nopeasti kuin se tuleekin. Auto on ok viisi minuuttia, koirakaverit on ok hetken ja sitten mielenkiinto lopahtaa. On kiva nähdä ihmisiä, mutta nekin menettävät merkityksensä hyvin nopeasti. Ehkä Lila on vähän sellainen kotihiiri, se kyllä mielellään osallistuu kaikkeen, mutta hyvin nopeasti tunnen vaativan katseen itsessäni esimerkiksi kyläreissulla, että "lähdetäänkö jo, olen valmis"


Vapaana Lilaa en oikeastaan voi pitää ollenkaan. Se kyllä juoksee oravien perässä, mutta minusta tuntuu, että ennemminkin siksi, että se haluaisi leikkiä. Yleensä minä näen puput ennen sitä, joten ihan metsästyskoiraksi en sitä sanoisi. Kuitenkin ylempänäkin mainittua omaa tahtoa ja itsepäisyyttä löytyy sen verran, että jos neiti ei halua tulla luokse, niin se ei tasan tule. Varsinkaan, jos se tajuaa, että se on se, mitä minä haluan.
Samaan aikaan se kuitenkin vieraissa paikoissa seuraa tarkasti missä olen ja etten vaan jätä sitä minnekään.

Meillä on aina kotona ollut koiria ja sanoisin, että koirat ylipäänsä ovat minulle aika tuttuja. Kun aloin miettiä koiran hankintaa, tai kun siis ajatusta vuosien varrella jalostin, oli lopputulos se, että halusin shiban. Sen kuvaus oli mielenkiintoinen ja kuten aina, jotenkin en vain halunnut ihan sellaista "peruskoiraa". Pitäisi olla varuillaan sen kanssa mitä toivoo. Lila on kaikkea muuta kuin normaali koira, siinä on paljon kissamaisia piirteitä, mutta nyt kun meillä on kissakin, niin niillä taitaa olla roolit vähän sekaisin..

Lila on omalla tavallaan äärimmäisen korrekti, se ei ole sellainen iholle tulija. Paitsi silloin jos meille tulee vieraita tai joku ohikulkija lenkillä haluaa sanoa sille moi, silloin se hyppii ilosta. Sillä on myös sellainen hauska tyyli "heiluttaa" koko kroppaansa innostuessan, hymyilyn lisäksi.
Muutoin, jos se haluaa huomiota, leikkiä tai rapsutusta niin se saattaa ihan pitkänkin matkan päästä vain tuijottaa. Tai tulee viereen, mutta ei koske, ja odottaa.
Se pitää huolta turkistaan ja nuolee paljon tassujaan. Muutenkin sen turkki on äärimmäisen helppo hoitoinen, paitsi karvanlähdön aikaan elämme karvaviidakossa. Kurakelillä riittää, että pyyhkäisen jalat pyyhkeellä ja jo on taas valkoiset jalat valkoiset.

Jos Lilaa kohtelee hänen mielestään väärin tai epäreilusti, niin mökötys ja syyttävä katse on varma. Pienikin asia, joka edes saattaisi ajatuksen tasolla satuttaa saa aikaan aikamoisen ujelluksen. Esimerkkinä tulee mieleen hetki, kun Lila juoksi polulla ja yhtäkkiä alkoi armoton kiljunta. Luulin, että vähintäänkin jalka on irti, mutta mitä vielä, varpaiden välissä oli pieni oksa. Huoh, draamakuningatar.
Kynsien leikkaus on maailman kauheinta hommaa myös, mutta sen Lila kestää kuin nainen. Herkku toimenpiteen jälkeen saa hänet onneksi unohtamaan moisen vääryyden tekemisen. Suihkun näyttäminenkin saa aikaan maailman syyllistävimmän katseen, miten olen joskus saattanut sen
 jalkoihin päästää vettä?!

Äänimaailma on myös omanlaisensa, se ei juurikaan hauku, mutta päästelee muita ääniä sitäkin enemmän. Jos sillä on asiaa se selittää sitä omalla tavallaan. Jos se on ikävystynyt se huokailee tiettyyn sävyyn. Jos sitä sattuu se huutaa kuin hyeena. Jos se on  oikein onnellinen se saattaa "jodlata". Se on hiljainen koira, mutta kuitenkin niin kovin äänekäs.


Jossain on sanottu, että väärin kohtelemalla voi särkeä shiban sydämen. En olisi aiemmin uskonut tätä tai olisin vähintäänkin hieman tuhahdellut asialle. Mutta, pakko sanoa, että uskon sen ihan täysin. Lila on ainakin kaikessa siinä etäisyydessään ja korrektissa hellyydessään ja omistautuneisuudessaan sellainen, että jos sitä kohtelisi liikaa väärin ja epäreilusti, niin sen sielu kuolisi. Se ei voi kertakaikkiaan ymmärtää, miten häntä, maailman valtiatarta voisi kukaan kohdella huonosti. Vielä kammottavampaahan se olisi, jos hänen oma ihmisensä tekisi niin.

Meillä on Lilan kanssa jotain omia juttuja; se tykkäisi kamalasti nuolla ihmisiä, mutta minä en siitä kamalasti tykkää silloin, kun olen itse tulilinjalla. Siispä meidän hetket menee kutakuinkin näin: pussaan ilmaa lilan nenän edessä ja se tekee kielellään pienen lipaisun ilmaan. Joskus pussaan kahdesti ja se taas lipaisee ilmaa kahdesti kielellään. Tottakai tämä toimenpide suoritetaan silmiin tiukasti katsoen.

Lila ei ole mikään sylikoira, mutta joskus se kuitenkin silti suostuu olemaan hetken sylissä. Muutenkin tavallaan kaikki sellainen liiallinen läheisyys on sille liikaa, mutta kuitenkin halailla sitä saa, ainakin joskus. Toisinaan se jossain vieraassa paikassa on sylissä mielellään ja oikein nojaan  päätänsä kaulakuoppaan. Se on omituinen yhdistelmä omapäisyyttä ja herkkyyttä.

Tuntuu, että olen kirjoittanut pitkästi, mutta silti en oikein mitään. Ehkä kuitenkin saatte jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälaisen koiruuden kanssa täällä eletään.
En tiedä pitääkö sitä enää edes ihmetellä, että miksi eläimeni eivät ole "normaaleja". Toisaalta, miten ne voisivatkaan olla, kun heidän ihmisensä on tällainen.



2 kommenttia:

  1. Oi, ihana Lila! Shiba on itsellä ollut lapsesta asti se "vielä jonain päivänä.." -koirahaave, eikä tämmöisiä postauksia pitäisi lukea ollenkaan, nousee vielä koirakuume.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän on kyllä aika hurmaava!

      Hihi, varo vaan :D

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)