keskiviikko 14. tammikuuta 2015

"Ei mua pelota"

"Nyt nouset takaisin selkään vaan!" "Älä näytä sille pelkoasi"
"Ei hevosten kanssa saa pelätä"


Luulen, että jokainen hevosten kanssa tekemisissä ollut, on tuntenut joskus pelkoa ison pakoeläimen seurassa. Ehkä olet tippunut monesti ja olet alkanut pelätä sitä, joku hevonen on saattanut joskus purra tai yrittää potkaista/potkaissut, ehkä sinulta on päässyt hevonen irti tai se on vienyt sinua mukanaan. Joku hevonen on voinut kiikuttaa ympäri maita ja mantuja ilman minkäänlaisia jarruja tai ohjaustehostina, ehkä olet ollut hevosen kanssa auton kanssa huonosti päättyneessä kohtaamisessa. Tai ehkä olet vain joskus pelästynyt jonkun hevosen ilkeää ilmettä, ehkä sinulle on aina sanottu, että orit on vaarallisia.
Jokainen noista tilanteista on mahdollisesti tuonut mukanaan jonkinlaisen pelon, joko jotain tilannetta tai eläintä kohtaan.

Pelko, siinä vasta tunne, joka on samalla myös neurobiologinen ja fysiologinen ilmiö.
Pelko syntyy aivojen talamuksen mantelitumakkeessa, se auttaa meitä välttämään vaaraa ja suojaa tällä tavalla elämää. Pelkoreaktioita voidaan todeta ihmisellä melkein heti syntymän jälkeen, tämä kertonee omaa kieltään siitä, että pelko on ihmiselle kauan sitte muodostunut suojeluväline, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut suojella ihmistä lajina. 
Pelkoreaktiot näkyvät ulospäin jännittyneinä lihaksina, liikkeet muuttuvat, kasvojen ilmeestä voi tulla kireä, ääni muuttuu, kädet hikoavat ja niin edelleen.

Meissä tapahtuu pelon hetkellä kuitenkin  myös sisäisesti, aivoissa tapahtuu pelkoreaktion aikana asioita ja energiamme muuttuu myös. Aistimme herkistyvät ja kehomme valmistautuu (jähmettyminen, pakeneminen, puolustautuminen).

Hevospiireissä pelkääminen ja pelko tuntuu olevan tabu. Pelkoa ei saisi tuntea, koska muuten et ole pätevä tai sinulla ei ole tarpeeksi taitoa tai olet muuten vain liian heikko. Harvoin kuulee ihmisten myöntävän, että heitä pelottaa esimerkiksi ratsastaminen. Tunne piilotetaan jonkun muun tunteen alle, ehkä raivon, turhautumisen tai ahdistuksen.

Pelosta ei oikein puhutakaan mitenkään, en ole koskaan kuullut esimerkiksi keskustelua, jossa kaksi hevosihmistä jakaisi niitä kokemuksiaan ja hetkiään, joissa on ollut peloissaan. Opettajalle ei välttämättä uskalleta sanoa, että pelottaa nousta putoamisen jälkeen takaisin selkään, tai että korotettu este tuntuu liian isolta.
Jos asiaa ajattelee enemmän, niin tämä tuntuu aika hassulta. Koska puhumme kuitenkin isoista eläimistä, joilla on oma tahto ja saaliseläimen vaistot. Mitä vaan voi tapahtua koska vain, toisaalta missä tahansa voi käydä ("kotiinsa on moni kuollut"), mutta ehkä suhteessa hevosharrastus on herkempi tapaturmille.

Jos asiaa miettii eri kannalta, hevosen näkökulmasta, tämä asiasta vaikeneminen tuntuu vielä omituisemmalta. Pelkoa ei voi peittää hevoselta. Ei, vaikka onnistuisi huijaamaan ihmisiä, että ei pelota, niin hevonen kyllä tietää sen.
Hevonen tuntee sen ratsastajasta selässään, jännittyneet lihakset, kiihtynyt sydämen syke, ihmisen kokoon painuminen ovat kaikki hevoselle merkkejä siitä, että kohta pitää paeta. Tai ihminen ihan vain maassa, joka alkaa toimia äkkinäisillä liikkeillä ja jonka energia on kiihtynyt. Hevoselle on yhdentekevää se, yrittääkö ihminen esittää pelotonta, se näkee ja haistaa sen läpi.

Pelkoa voi käsitellä monella eri tavalla, mutta minusta ensimmäinen askel on se, että ihminen tunnistaa pelkonsa ja sen jälkeen tiedostaa sen olemassaolon. Tiedostamisen jälkeen olisikin sitten tärkeää hyväksyä pelon tunne, ehkä miettiä mistä se tulee, antaa sen olla ja päättää tietoisesti toimia jollain tavalla. Esimerkiksi joko viheltää tilanne poikki tai jatkaa pelosta huolimatta.
Kun ihminen tiedostaa, tunnistaa ja hyväksyy pelkonsa, sen kanssa on helpompaa toimia. Pelolla on aina meille jotain kerrottavaa, se viestii aina jotakin.

Jotenkin yleisesti tuntuu olevan vallalla, että pitäisi aina toimia ja jatkaa vaikka pelottaa. Minusta se ei mene niin ja myös toisesta vaihtoehdosta pitää voida puhua ja sen pitäisi olla vaihtoehto, ilman, että tulee pelko sitä kohtaan, että ihmiset pitävät epännistujana tai "pelkurina".
Eli, jos pelottaa liiaksi tai tietää, että joku asia aiheuttaa pelon ja sitä kautta ehkä sen, että toimintakyky häviää, niin miksi pitäisi väkisin toimia? Eikä ole rohkeampaa nimenomaan myöntää ja hyväksyä se, että mennään/mentiin liian pitkälle ja tarvitaan lisäaikaa. Se ei tarkoita automaattisesti sitä, että olet epäonnistunut.

Toinen vaihtoehto on tunnistaa pelko ja tiedostaa se ja päättää toimia tietoisesti pelosta huolimatta. Tässä mennään aina epämukavuusalueelle, mutta tällaisissa tilanteissa kuitenkin toimintakyky säilyy. Hevosen on helpompi luottaa ihmiseen, joka tunnistaa pelkonsa ja toimii siitä huolimatta rehellisesti ja määrätietoisesti. Se opettaa myös hevoselle sitä, että epämukava tai vähän pelottava tilanne ei aina automaationa tarkoita kuolemaa.

Minusta kumpikaan yllä olevista vaihtoehdoista ei ole se huonompi. Molemmille on omat hetkensä ja jokaisen ihmisen vastuulla on tunnistaa tilanteet ja tehdä päätös. Se ei ole hevosen asia. Toki jälleen asia erikseen erikoistilanteet, joissa esimerkiksi vanha/luotettava hevonen opettaa ihmistä pois pelostaan.

Jos tiivistäisin tämän sekavan tekstin lyhyesti se menisi näin: Hevosmaailmassa (ja muuallakin) olisi hyvä puhua enemmän peloista ja siitä, että pelon tunteminen on normaalia ja hyväksyttävää. Mikään asia ei poistu tai lakkaa olemassa sillä, että se lakaistaan maton alle.

8 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus!
    Mä olen itse katkonut jalan miltei kymmenen vuotta hevosen kanssa keulien - pelkohan siitä jäi. Löysin loistavan "terapiaratsun" vuokralle, jonka kanssa löysin taas luottamusta hevosiin. Myöhemmin muilla hevosilla valmennuksissa tuli välillä pelottavia tilanteita, mutta kiitos ihanien valmentajien ja mukavien kanssaratsastajien, uskalsin myöntää pelkoni. Mua tsempattiin tekemään niitä pelottaviakin harjoituksia, joitakin ehkä vähän helpotettuina.
    Nyt mulle on oma hevonen, joka toisinaan keulii. Alkuun lamaannuin täysin ja itku kurkussa tulin tallilta kotiin. Monet kerrat uhkasin, että hankkiudun hevosesta eroon. Mun mies kuitenkin jaksoi tsempata aina, ja kun niitä onnistumisiakin kuitenkin hevosen kanssa tuli, uskaltauduin enemmän sinne epämukavuusalueelle. Edelleen, 1,5 vuoden jälkeen, tuo mun hevoseni saattaa ryhtyä keinuhepaksi, mutta enää en siitä lamaannu. Hetken kyllä jännittää, mutta olen oppinut toimimaan tilanteissa. Ilman muiden tukea ja kannustusta en todellakaan ratsastaisi, etenkään hevosella jonka nyt omistan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Tuo on kyllä mahtavaa, että löytyi "terapiahevonen" sekä opettaja ja kanssaratsastajat, joiden kanssa omia tunteitaan ei ole tarvinnut hävetä.
      Pelko syntyy niin helposti ja kun aivomme saattavat "aiheuttaa" sen, vaikka kyseessä olisi vain pienikin asia.

      Ihanaa, että sinulla on ollut tsemppaavia ihmisiä ympärillä ja olette saaneet hevosen kanssa toimia yhdessä ajoittaisesta pelostasi huolimatta!

      Poista
  2. Mahtava teksi Suvi! Sulla on kyllä taito kirjoittaa, ja puhut aina asiaa, tulee aina sellanen fiilis, miks en tota ite tajunnut:) kiva postaus!

    VastaaPoista
  3. Olen huomannut tämän saman jutun, siitähän puhutaan muidenkin eläinten kanssa. Nykyään tuntuu, että omalla kohdalla pääasia on olla elukoille rehellinen ja antaa asioiden kulua rauhassa, sekä tulla elukan kanssa toimeen.

    Hevoskokemusta miula on sitten niin vähän, että en ihmettele yhtään jos olen vähän stressaantunut niiden kanssa. Isoja saaliseläimiä kun ovat ja ihmiset tunnetusti ymmärtävät niitä ihan nurinperin aina välillä. Yksi syy on tietysti se, etten ole oppinut ikinä 'oikeasti' tuntemaan yhtään hevosta, vaikka se olisi miten hienoa. Talleille ei tee mieli mennä kun aina tunnutaan ajattelevan, että se haluaa nimenomaan ratsastaa. Ei se stressikään lähde sillä että mennään tuntemattoman kanssa jonnekin käppimään ja sitten katsotaan, paljonko ymmärretään. :D

    Ja siis kaikki muut paitsi ne elukat, joiden kanssa jaan arkeni, aiheuttaa usein pientä hermoilua.

    Näistä jutuista tekee itsekin mieli kirjoittaa, mutta ajatustasolle se aina jää silti. Koska muut osaavat kirjoittaa ne järkevämmin ja itse käytännössä hevostelemattomana en ehkä ole kaikkien mielestä paras kertomaan mitään. (Joskus ajattelee vaan silti, että ehkä on hyvä olla semisti maallikko hevosten kanssa, mitä käytäntöön tulee. Tällä pohjalla mennessäni luulisin, että jos joskus päädyn jakamaan elintilaa kavioeläinten kanssa, yritän ymmärtää niitä ihan eri tavalla kun ne, jotka on esim. kisatallilla kasvaneet tai muuten olleet ikänsä tekemisissä vaikka sen perinteisen "sitä ei voi pitää jos sillä ei voi ratsastaa" -logiikan kanssa.)

    Joten, hyvä teksti. Tykkään ihan pirusti lukea juttuja, joita ei osaa ajatella eikä kyseenalaistaa aina. Siksi niitä juuri pitääkin ajatella ja kyseenalaistaa, koska muuten ei tule muutoksiakaan, ja hevosala vaan jurraa paikallaan. Blogisi on yksi syyllinen siihen, kun nykyään mie ajattelen niin paljon elukan näkökulmaa ja näen siksi kaikki eettiset ja moraaliset virheet yhteiskunnassa. Suurimmaksi osaksi hyvä juttu, pieneksi osaksi se tekee vähän huonot fiilikset kun tajuaa, miten myöhään ihmiset oppii ajattelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Afuze pohdiskelevasta kommentistasi!
      Kiva kuulla, että blogini saa aikaan ajatuksia ja kyseenalaistusta.

      Niinhän se taitaa mennä, että yleensä ihminen oppii vasta kun virhe on tehty ja toistettukin vielä monesti..
      Toisaalta taas, parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

      Poista
  4. Helouu!
    Hienoa tekstiä & esiinnosto. Tuntuu että aiheesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan :D
    Yksi näkökulma hevosmaailman "pelkokielteisyyteen" voisi olla "laatikon" sisällä ajattelussa. Kärjistäen: jos ajatellaan ns normaalin hevosenpidon puitteiden olevan hevoselle ihan ok ja ajatellaan hevosta puhtaasti "ratsuna" ei pelolle ole välttämättä tuossa kuviossa perusteltua sijaa. Mikäli taas kärjistäen miettii hevosta eläinlajina, joka pahimmillaan elää fyysisesti ja psyykkisesti stressirajojensa äärimmilleen viritettynä aikapommina(ei lajitoverin seuraa, 3h päivässä pikkutarhassa,liian korkea energiapitoinen ruoka jne) on pelontunteen läsnäolo paljon ymmärrettävämpää. Ajan takaa vähän samaa oletusta kuin että kadulla vastaantulevan ihmisen ajattelee käyttäytyvän ihan normaalisti ja ennustettavasti tavallisena arkipäinä, mutta äärimmäisessä stressissä esim sotatilanteessa käytös voi olla ihan mitä tahansa.

    Toinen mistä vähän aattelin että kirjoitat otsikon perusteella oli ihmisen ja hevosen pelon yhteisyys/jakaminen. Joku postaus myöhemmin :)? Se ettei tutun hevosen seurassa pelon tunnereaktioita välttämättä voi jakaa omaan ja hevosen pelkoon vaan toisen pelko menee myös toisesta "sähkönä läpi".
    - Janette

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Janette,

      Kiitos kommentista! :)

      Niinhän tästä varmasti voisi ja monelta eri kantilta. Ja tuo kirjoittamasi on ihan totta, ympäristö vaikuttaa aina vahvasti, sekä ihmiseen että hevoseen ja joskus tilanne voi olla todella kärjistynyt.

      Ja kiitos tuosta viimeisestä, voisin tosiaan kirjoittaa vielä siitä enemmän/toisen postauksen jossain vaiheessa! :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)