sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Mestariopettaja


Olen monia kertoja kirjoittanut blogiini siitä, mitä kaikkea olen oppinut ja mitä asioita päässäni on liikkunut, kun olen miettinyt aikaani Neten seurassa (aikaisempia tekstejä mm. tässä ja tässä). Mitä enemmän aikaa sen kanssa kului, sitä enemmän ymmärsin. Ja näin jälkikäteenkin vielä se vaikuttaa elämääni, ja näin jälkikäteen myös ymmärrän sen, mitä asioita se laittoi minut kohtaamaan. Ne vain olivat sillä hetkellä asioita, joihin en osannut vielä suhtautua tai en ymmärtänyt niitä.

Miten muuten sitä voi tällaiseen asiaan suhtautua kuin nöyryydellä ja kiitollisuudella. Se otti paljon ja antoi niin paljon takaisin. Olen sanonut tämän ennenkin ja toistan vielä, ilman tätä hevosta minä en olisi tässä ja tällainen kuin olen tänä päivänä. Nette astui elämääni hetkellä, jolloin olin jo miltei päättänyt lopettaa hevostelun. Tosin silloin alkuunsa lähdin eteenpäin mentaliteetilla, "kyllä tästä vielä salonkikelpoinen hevonen koulutetaan". En tiedä miten päin siinä lopulta kävi, kumpi koulutti kumpaa ja mihin suuntaan, mutta se on varmaa, että me kasvoimme yhdessä, askeleen kerrallaan. Suurimmat opit tuli kaikkea muuta kuin mukavuusalueen sisäpuolella.


Näin jälkikäteen kun asiaa mietin, niin oikeastaan siinä kävi niin, että Nette omalta osaltaan auttoi minua myös löytämään itseni. Sen jonkun, jonka olin ehkä kadottanut tai jota en ollut vielä tajunnut olleen olemassakaan, ehkä se oli jotain, jonka olin erinomaisesti onnistuen piilottanut niin syvälle, että ihan niin vain se ei tullutkaan esiin. Neljä vuotta, samaan aikaan niin pitkä ja niin lyhyt aika. Ensimmäiset ajat kaksi voimakastahtoista kävi taistelua keskenään, halusin pitää kiinni omista aatteistani ja minulla oli päässäni lokero, johon Neten piti mahtua. Nette omista lähtökohdistaan katsoen ja muutenkin oli tietenkin kanssani miltei päinvastaista mieltä. Halusin yrittää ymmärtää sitä, mutta samaan aikaan halusin sen oppivan sen, minkälainen "kunnon hevosen" kuuluu olla.
"Älä ota sitä vakavasti"

On raskasta alkaa kohdata itseään silmästä silmään, alkaa pikkuhiljaa nähdä  ja ymmärtää, että ehkä kaikki ei olekaan ja menekään niin kuin minä olen ajatellut. Uudelleen ja uudelleen ravistelua, miettimistä, analysoimista, kyseenalaistamista. Ja varmasti molemminpuolin, voi niitä hetkiä, kun pelkkä taluttaminen ei ollut enää tahtojen taistoa siitä miten edetään. Kun ratsastus ei ollut sitä, että kuolain rouskui suussa ja kulkeminen oli vain hermostunutta steppailua korvat luimussa.

Kun jossain vaiheessa ymmärsin ja koin kohdanneeni sellaisen yksilön, jonka tapaamisen jälkeen elämäni ei enää koskaan palannut sellaiseksi kuin se oli ollut. Kasvun ja kivun kautta, epämukavuusalueen kautta, onnen ja ilon kautta siihen hetkeen, kun sinulla on Ystävä, kumppani. En enää edes halunnut palata siihen, mitä olin joskus ollut, huomasin, että onni löytyy sisältä.

Aikaa kului ja kaikki tasaantui, oli päiviä, kun saatoin luottaa pilkkopimeässä metsässä satulatta ja kuolaimetta, vain me kaksi ja kuu. Oli myös päiviä, kun teki mieli repiä pää irti ja kiikuttaa yksi nimeltä mainitsematon neiti hevoinen jonnekin hornan kuuseen. Netellä on taito löytää ne "heikoimmat" kohdat ja laittaa sinut katsomaan niitä silmästä silmään. Usein sellaisia asioita, joita ei halunnut ajatella, ei halunnut kohdata. Tai sellaisia, joiden oli aina ajatellut olevan jotenkin erilailla, kunnes toisin todistettiin.

Jokaisen pitäisi kohdata tällainen hevonen. On olemassa paljon niitä hevosia, jotka ovat ja tekevät ja sopeutuvat. On niitä, jotka alistuvat ja tekevät mitään pyytämättä ja saamatta mitään takaisin. Sitten on niitä, joiden kanssa et saa mitään ilmaiseksi, niitä, jotka laittavat sinut kohtaamaan itsesi silmästä silmään. Aina ei ole rohkeutta tehdä sitä, joskus se kaikki voi tuntua siltä, että se on liikaa. Jälkimmäisen kaltainen hevonen on se, joka on tullut opettamaan meille ne tärkeimmät opit, ehkä parantamaan ja hyväksymään asioita. Joskus se tuo asioita huomaamatta ja hellästi opettaen esille, toisinaan isketään kuin märkä rätti vasten kasvoja. Kaikkea yhdistävä asia lienee se, että mikään ei ole ennallaan tämän jälkeen, oma kehittyminen on ottanut aimo harppauksen.

Niissä hetkissä, kun oikeasti asiat tapahtuivat niin sanotusti ajatuksella, niissä hetkissä oli myös ihmiselle äärimmäisen tärkeää olla tilanteessa täysin läsnä ja toimia itsekin hyvin pienesti. Herkkyys oli käsinkosteteltavaa. Joskus tuntui, että se on vaan kova, vaikka se vastasikin vain kovaan kovalla. Siinä vaiheessa oli jo ylitetty monta aikaisempaa vaihetta. Joinain päivinä vain oli täykkäripäivä, silloin sitten elettiin sen mukaan. Opin olemaan tekemättä suunnitelmia ja odottamaan liiaksi asioita, opin sopeutumaan tässä hetkessä olevaan tilanteeseen.

Jollain tavalla olen nykyisen elämäni velkaa Netelle, ei siihen ole sanoja, miten paljon elämäni, tai minä itse, olen muuttunu. Olen enemmän oma itseni kuin olen koskaan ollut, henkinen kasvu näiden vuosien aikana on ollut valtavaa ja ajoittain se on tuntunut jopa liian raskaalta. Jälkeenpäin ymmärrän, että ne hetket, joissa olen eniten taistellut vastaan, ovat niitä hetkiä, joissa helpotus, ilo, onni ja rakkaus ovat tulleet, kun olen uskaltanut päästää irti ja olla sellainen kuin siinä hetkessä _minusta_ on tuntunut hyvälle.

Vuosien saatossa ja jälkeen huomasin ja huomaan yhä edelleen, että tuo neiti hevoinen laittoi minut kohtaamaan niin monia asioita, joita en ollut halunnut tai osannut kohdata aiemmin. Se tyrkki ja tyrkki minua tilanteisiin ja hetkiin, jossa pakkani hajosi totaalisesti. Moni asia muuttui ja kehittyi minussa ja hevosessa meidän yhteisenä aikana. Minun muutokseni on jatkunut vielä jälkeenpäinkin ja niin sen kuuluu mennäkin. Mutta yhä edelleen huomaan, että jo noina vuosina minua tönittiin näkemään ja katsomaan niitä asioita, jotka nyt vasta tunnistan tai uskallan kohdata.

Blogini nimi on elämäntapana hevoset, jokainen enemmän hevosten kanssa tekemisissä oleva ymmärtänee sen pointin. Se mitä siihen voisi myös kätkeytyä on se, miten paljon muuhun elämään me, tai ainakin minä, saamme hevosista ja niiden kanssa olemisesta. Tärkein oppi on oppia tuntemaan itsensä, hyväksymään itsensä, näkemään ja löytämään ne vielä ehkä piilossa olevat kehittymisen tai kasvamisen paikat. Tasapainon löytäminen, hetkessä eläminen, onni, rakkaus ja vilpittömyys, terve itsekkyys sekä läsnä oleminen omassa kehossa.

"Missä voi ihminen tässä suuressa maailmassa löytää jaloutta ilman ylpeyttä, ystävyyttä ilman kateutta tai kauneutta ilman turhamaisuutta? Siinä missä lihakset kruunaavat kauneuden ja säyseys hallitsee voimaa. Hevonen palvelee ilman nöyristelyä, se taistelee ilman vihamielisyyttä. Ei ole mitään yhtä voimakasta, mitään vähemmän väkivaltaista, ei ole mitään yhtä valpasta, mitään kärsivällisempää kuin hevonen."(Ronald Duncan "To the Horse") 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)