perjantai 13. helmikuuta 2015

Tärkeät onnistumisen tunteet

On vaikea motivoitua, jos ei koskaan onnistu siinä mitä yrittää tehdä. Motivoituminen on hyvin subjektiivista ja jokainen motivoituu erilaisista asioista.

Villi arvaukseni on se, että monikaan sivustaseuraaja ei esimerkiksi ymmärrä hevosihmisiä. Aina on huolia, rahat on loppu, hevoselta kenkä irti ja hokinreikä kyljessä, hankkarivamma tai jotain muuta. Kuulostaa varmasti sivullisen korvaan siltä, että hevostelu on yhtä isoa vastoinkäymistä. Miten ihmeessä sitten niin moni kuitenkin harrastaa tätä. Voin toki miettiä asiaa vain omalta kannaltani, mutta ne ovat ne onnistumisen tunteet.

Pieni hetki tai muutama askel saattaa saada aikaan sellaisen onnistumisen tunteen, että se kantaa pitkälle. Minä olen hevosten kanssa oppinut iloitsemaan pienistä asioista ja kehityksestä. Oli kyseessä sitten hevonen, jonka kanssa taluttamistesta tuleekin yhtäkkiä helppoa tai hevonen, jonka saa pitkällisen työskentelyn jälkeen ratsastessa rennoksi, se fiilis mikä tulee on aika kokonaisvaltainen.  Niiden pienten minimaalisten onnistumisten kautta tämä elämäntapa oikeuttaa itsensä täydellisesti.

Emme osaisi iloita onnistumisista, jos ei tulisi epäonnistumisia. Epäonnistumisia kutsuisin ehkä kuitenkin ennemmin opin hetkiksi. Epäonnistumista tarvitaan, niissä hetkissä me opimme oikeasti kaiken sen, mitä meidän tulee oppia. Jossain määrin ne saattavat jopa lisätä motivaatiotamme, jotta saamme aikaan onnistumisen.

Ehkä pieneksi jujuksi muodostuukin sitten se, että koemmeko tarpeeksi onnistumisia, jotta koemme sen mitä teemme mielekkääksi. Tämä on tietenkin myös kontekstisidonnaista eli jos joku asia on meille todella tärkeä ja kiinnostava kestämme varmasti enemmän epäonnistumisen tunteita kuin silloin, jos asia oli jo valmiiksi vähemmän kiinnostava. Joskus voi myös käydä niin, että epäonnistumisen tunteita tulee liikaa ja motivaatio vain loppuu tai laantuu hetkeksi. Tai onnistumisen tunteita tulee suhteessa niin vähän, että asiasta ei löydäkään enää miltei mitään hyvää. Tähän voi toki vaikuttaa muukin elämä eli muuttujia voi olla monia.

Hiuksenhieno ehkäpä määrittelemätön raja on myös siinä, että koska kannattaa luovuttaa ja koska vain jatkaa sitkeästi taistelua. Sinnikkyys on hyvä asia, mutta se voi kääntä myös itseään vastaan. Joskus täytyy katsoa asioita silmästä silmään, uskaltaa kohdata totuus ja toimia sen mukaan. Pakkaa toki sekoittaa se, että me olemme ihmisiä, inhimillisiä olentoja, joilla on tunteet. Pienikin onnistuminen tai parempi päivä saattaa saada meidät jatkamaan sellaista asiaa, joka pitäisi lopettaa, koska jossain vaiheessa, mentyään tarpeeksi pitkälle, kulutamme aivan liiaksi omia voimavarojamme.

Ja miten minä taas lähdin vain kirjoittelemaan pohdiskelevia asioita epäonnistumisen tunteista, kun aiheeni oli onnistumisen tunteet, tiikeri ei pääse raidoistaan vaimitensemeni..

Mutta miten huikea onkaan se fiilis, kun vaikka ratsastaessa yhtäkkiä sisäistää jonkin asian ja moni asia alkaa tuntua paljon helpommalta. Saatamme hehkuttaa tuota onnistumista ja elää sen kanssa viikkoja. Tai hevonen, jonka kanssa saa ensi kerran yhteyden ja kaikki toimii ajatuksella. Ei sellaista tunnetta saa mistään muusta, on vaikea keksiä asiaa, joka palkitsee enemmän kuin se, että saat luottamuksen monisatakiloiselta pakoeläimeltä.

Ajatuksia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)