keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Pienten asioiden arvostaminen

On niin monia asioita, joita alkaa pitää itsestäänselvyytenä, kun niitä tekee tarpeeksi. Joku asia saattaa menettää merkityksensä, jos teemme sitä liikaa tai jos aina teemme sen niin, että siinä ei ole läsnäoloa mukana, vaan se on vaan suorittamista.

Minun päiväni alkoi tänään parhaalla mahdollisella tavalla! ..Eli olin siis ratsastamassa heti aamusta. Vanha tavallaan tuttu hevonen tarvitsi apuliikuttajaa ainakin hetkellisesti, joten olen nyt käynyt muutamia kertoja tutustumassa valkoiseen espanjalaiseen ystävään.

Uusi valkoinen ystäväni on mainio tapaus, olimme sunnuntaina maastoilemassa toisen ratsukon kanssa ja tamma oli sitä mieltä, että on ihan ok laukata, kun toinen ravaa pienen pätkän edellä. Samooin oli täysin ok, hypätä kaikkien mahdollisten ojien/vesialueiden yli, kun kävelimme metsäpolkua. Minulla oli tietenkin pelkkä lampaankarva satulana, mutta onneksi tamamhevoisen selkä on oikeinkin miellyttävä istua.

Tänään sitten aamusta lähdin tallille itsekseni ja ajatuksena oli lähteä tekemään pieni lenkki ihan kaksin. Tällä kertaa ihan virallisestikin vain käyntiä, tutustumishöntsäilyä siis. Tallin pihasta lähtee metsän poikki polku eräälle radalle, jonne suuntasimme. Metsässä oli yksi kohta, josta emme meinanneet päästä eteenpäin, koska siellä oli jotain äärimmäisen pelottavaa. Sivuhuomautuna täytyy sanoa miten ihanaa, kun alla oli hevonen, joka säikkyilystään huolimatta ei viestittänyt kontrolloimatonta energiaa, vaan ennemminkin hyvin nätistä hän kertoi, että nyt pelottaa. Hetkisen tutkailimme metsää ja mahdollisia sapelihammastiikereitä, jonka jälkeen matka saattoi jatkua.

Tamma tutkaili ympäristöään ajoittain valppaasti, mutta ilmeisesti päätti luottaa siihen, että en vie sitä tiikerin suuhun.

Mutta se asia, miksi tulin ylipäänsä kirjoittamaan, on seuraava. Siis olin  niin onnellinen siellä selässä keikkuessani, linnut lauloi ja hevonen kulki pitkällä ohjalla. Kun oma hevonen oli koko ajan tuossa lähellä, niin oli päivänselvää, että koska vain pääsi maastoon köpöttelemään, toki varmaa ei koskaan neiti hevoisen kanssa ollut se, että oliko kyseessä rento maastoilu. Mutta nyt, kun on enemmän ratsastanut satunnaisesti joitain hevosia pidempään ja ehkä sitten vielä enemmän keskittynyt siihen, että on käynyt tunneilla/ratsastanut muuten kentällä, niin olin niin fiiliksissä!
En sillä hetkellä olisi halunnut missään muualla, me käveleskelimme rauhassa ja välillä katseltiin enemmän  ja välillä vähän vähemmän. Muutama porkkanatauko ja muutama kuusibaarilla pysähtyminen kuului myös ohjelmaan.

Meillä oli valkoisen ystävän kanssa oikeinkin mukava keskiviikon aloitus siis, se on ihan huippu!

4 kommenttia:

  1. Ah siis joo! Mietin ihan samaa tässä eilen kun oltiin Nti Nenämerkin kanssa höntsäilemässä. Aurinko paistoi, oli lämmintä, kenttä pölysi ja oli kaikin puolin ihanaa. <3 Sen lisäksi vielä radalla viimesissä auringoissa laukat ja poni oli koko ajan valmis pysähtymään tai menemään lujaa. Ihanaa! Ainoa korjattava olisi ollut se, että mie olisin ollut kunnossa ja selässäolo tuntuisi hyvältä, mutta nämä nyt on pikkuseikkoja. ;) Ainakin hetkellisesti oli taas sellaista minkä takia koko kopukan kanssa jaksaa touhuta. Täytyy toivoa, että jo ensi viikolla olisin tarpeeksi kunnossa edes puolen tunnin lenkkeihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ne pienetkin onnistumisen hetket tai mahtavat fiilikset kantaa aina pitkälle! :)
      Voi ei, toivottavasti paranet pian!

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)