keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Vastuu luopumisesta

Kun hankimme hevosen, sen mukana tulee iso kasa vastuuta. On liikutusta, ruokintaa, koulutusta, yhdessä tekemistä, oppimista, sairastelua, kengitystä, kehonhuoltoa ja niin edelleen. Todennäköisesti vastuu konkretisoituu vasta, kun hankkii ensimmäisen oman hevosen. Ehkä vasta silloin oikeasti ymmärtää sen, mitä se vastuu hevosesta pitää sisällään. Joskus se voi tuntua pelottavalta, varsinkin jos ei ole aikaisemmin ollut minkäänlaista kosketuspintaa siihen, mitä kaikkea tuo vastuu tuo tullessaan.

Eräs, ehkä vähemmän esillä oleva, vastuu on kuitenkin aika suuri, pelottava, surullinen ehkä jopa lamaannuttava. Omistajan vastuu luopumisesta; hevosen pois laittamisesta tai joissain tapauksissa voinee tähän liittää myös hevosen myymisen.

Kun otamme eläimen, on hyvä tiedostaa, että jossain vaiheessa tulee todennäköisesti se hetki, kun luopumisen aika koittaa. Ei sitä tarvitse sen enempää välttämättä pohtia ja analysoida, mutta ehkä on hyvä miettiä sen verran ja tiedostaa se fakta, että joskus se päivä koittaa. Ja jos/kun se päivä koittaa, niin miten silloin toimitaan.

Olen itse luopunut omasta hevosesta kahdesti, molemmilla kerroilla tuntui siltä, kuin elämäni olisi loppunut siihen paikkaan. Ensimmäinen hevonen lähti laukkailemaan taivaslaitumille ja toinen lähti osa-aikaeläkkeelle pois luotani. Kummallakaan kerralla päätös ei ollut helppo vaan se kypsyi pikkuhiljaa, molemmilla kerroilla olen tiennyt sydämessäni tekeväni oikean ratkaisun, vaikka juuri sillä hetkellä maailmani on romahtanut.

Luin juuri vanhoja tekstejä niistä päivistä, kun olen muistellut ensimmäisen hevoseni poislaittoa. Miten raskas taakka se oli kantaa, miten se tuska söi sisältä käsin ja tuntui, että kukaan muu ei voi ymmärtää miltä tuntuu. Olin viemässä pois elämäni hevosta, sitä, johon luotin kuin kallioon ja jonka kanssa olin ehtinyt kokea niin paljon.
Olin jo aikaisemmin päättänyt, että hevoseni tuleva kesä olisi sen viimeinen, se saisi nauttia vielä laidunajan ja sen jälkeen se pääsisi pois. Muutamassa viikossa kuitenkin, ennen kuin kesä ehti edes kunnolla alkaa, se muuttui. Ilme oli hapan, se ei halunnut tulla luokseni tarhasta, sen silmät olivat erilaiset. Silloin tiesin, että emme odota enää kesän yli. Tästä tapahtumasta on kohta viisi vuotta aikaa ja silti nieleskelen nyt kyyneleitä, noiden aikojen tunteisiin on helppo palata.

Tästä huolimatta niinä hetkinä, kun tämä hevonen käy mielessäni, muistan ne hyvät hetket. Muistan mitä kaikkea se hevonen opetti minulle, miten kiitollinen saan olla siitä, että astuin juuri tälle polulle. Ja vaikka elämän loppumisen päivä on edelleen yksi elämäni kamalimmasta, niin silti olen kiitollinen siitäkin. Elämä antaa ja ottaa. Kaikki on meillä vain lainassa.

En tiedä onko ihmisillä aina ollut vaikeuksia juuri tämän vastuun kanssa, mutta ainakin nykyään tuntuu, että sitä viimeistä palvelusta vältellään, kierrellään ja kaarrellaan ja jossitellaan. Ja lopulta, kun päätös on tehty, useimmiten mietitään, miksi en tehnyt sitä aiemmin, ei sitä, että miksi tein sen jo nyt.

Ehkä meitä pelottaa enemmän se ajatus ja intentio kuin itse tapahtuma? Useimmiten ehdimme surra ja kokea tuskaa jo niin paljon ennen, että oikeastaan luopumisen jälkeen surun tunteen lisäksi saatamme kokea helpotusta. Silloin, kun olemme tehneet päätöksen sydämestä käsin ja tiedämme sen oikeaksi koemme helpotusta tuskan ja surun ohessa.

Miksi siis välttelemme tuota vastuuta? Miksi jahkaamme  ja jahkaamme? Meillä ihmisillä on sekä etuoikeus että samaan aikaan ikävä tietoisuus siitä, että elämä päättyy joskus. Tiedostamme kuoleman olemassaolon ehkä eri tavalla kuin eläimet. Eivät hevoset, tai eläimet ylipäänsä, kärsi siitä, että niiden elämä päättyy täällä, eivät ne osaa surra sitä etukäteen tai miettiä, että "voi miten tuo ihminen nyt menee ja tappaa minut". Ymmärrättekö ajatuksen juoksuni?

Hevosesta luopumisesta on tehty vaikeaa; pitää yrittää viimeiseen asti, kokeilla _kaikkea_ , että se paranee tai voisi hyvin. Jos et kokeile ja ole sinnikäs loppuun asti, joku saattaa sanoa, että luovutat liian helpolla tai että et yrittänyt kaikkeasi.
Ihan niin kuin päätös luopumisesta olisi muutenkaan helppo. Se harvoin on. Tai oikeastaan onhan se omalla tavallaan helppo, kun on itselleen rehellinen. Se ei tarkoita, etteikö se tekisi päätöksestä tuskaista ja surulllista.

Jälkikäteen me ihmiset kannamme sen surun ja tuskan, me kannamme kaikki ne tunteet mitä hevosesta luopuminen tuo mukanaan. Se ikään kuin kuuluu kauppaan, kun lähtee tähän leikkiin. Ei sitä vastuuta kannata sivuuttaa, muuten elämästä tulee entistä vaikeampaa. Mutta samalla ajan myötä me kannamme mukanamme kaikki ne ihanat muistot, kiitollisuuden ja kaiken sen hyvän mitä joku hieno ja viisas hevonen on käynyt meille opettamassa. Olemme niin paljon vahvempia ja  rikkaampia kaikkien niiden kokemusten vuoksi. Kaikessa on aina kaksi puolta.

Luopumisen tuska on hintana lahjasta rakastaa.

Nimimerkillä leikkasin hiukseni lyhyeksi ja otin tatuoinnin, kun ensimmäisestä hevosesta aika jätti. Olen ikuisesti kiitollinen hevoselle, joka rakasti juoksemista ja joka palautti uskoni pehmeyteen.

6 kommenttia:

  1. Tämä aihe kyllä kosketti läheltä. Kaikki eivät välttämättä ymmärrä hevoseen liittyvää vastuuta; näin kävi ystävälleni, jonka kanssa minulla on yhteinen hevonen. Nykyisin hän onkin sivummalla hevoshommasta ja vastuu on hänen äidillään. Vastuun takia minä en alunperin edes halunnut omaa hevosta, mutta sitten vain ajauduin siihen tilanteeseen.

    Onhan se meilläkin tiedossa, että luopuminen on edessä ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään vuoden päästä, kun pitäisi lähteä jonnekin opiskelemaan. Itselläni oli pitkään syyllisyyden tuskana se, että, voinko luopua hevosesta henkilökohtaisten syiden kuten opiskelun takia tai sen takia, etten vain enää halua tai jaksa pitää hevosta. Vastuuntunto taustalla oli niin kova. Nyt tuntuu, että olen vihdoin päässyt rauhaan asian kanssa eli voin halutessani lopettaa eikä hevonen olisi siitä vihainen. :') Jos me emme olisi Ukkoa ottaneet, se olisi joka tapauksessa ollut jo kohta neljä vuotta montussa. Se on saanut aivan uuden elämän! On jotenkin todella liikuttavaa, miten hierojamme kerran sanoi: ''Ukkoa ei ole varmasti koskaan käsitelty niin sievästi kuin te sitä käsittelette.''

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kyseessä on kuitenkin kipeä ja vaikea asia käsitellä, johon saattaa liittyä niin monia erilaisia ikävämpiä tunteita myös kuten häpeää, riittämättömyyttä, epäonnistumisen tunteita jne.

      Jotenkin osalle meistä on sisäänrakennettu sellainen jäätävä vastuuntunto, sellainen, että eihän nyt tämän tai tämän syyn takia voi hevosesta luopua tai jostain muusta asiasta. Aina täytyy yrittää, loppuun asti, vaikka omalla kustannuksella.
      Ei se niin mene, on rohkeutta ja vahvuutta toimia terveen itsekkäästi ja hyväksyä tosiasiat. Ei elämä mene juuri koskaan kaikin puolin, kun on halunnut tai suunnitellut. Tulee uusia polkuja, uusia mahdollisuuksia. Kukaan muu ei voi puolestamme päättää eikä kukaan muu voi päätöstämme arvioida tai kyseenalaistaa, sillä kukaan muu ei elä sinun elämääsi.

      Hienoa, että olet löytänyt asian kanssa rauhan, se kertoo, että kuuntelet sydämesi ääntä. :)
      Ukolla on varmasti ollut ihanat ajat teidän kanssa, minä ajattelisin sen niin, että on palvelus sille päästää se pois onnellisena sitten kun aika koittaa.

      Poista
  2. Moi! Mistä olet tilannut tuon sun myynnissä olevan ruskean lampaankarvavyön? Meille 20cm liian lyhyt :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka,
      Se on Vanhalasta tilattu, en tiedä onko niitä siellä vielä myynnissä. :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)