keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Hetki

Kävin hevostelemassa viikonloppuna. Olin suunnitelut etukäteen mihin lähtisin ja mitä tehtäisiin. Reitti oli jo tuttu ja kaiken piti olla selvää. Hain hevosen tarhasta, laitoin valmiiksi ja lähdimme matkaan, oli tuulinen sää. Pääsimme tallin pihasta metsään noin 50 metrin päähän ja hevonen pysähtyi ja jännittyi. Se on tehnyt sen ennenkin, ajattelin, ja annoin sen haistella hetken ja pyysin, että jatketaan matkaa.

Hän oli kovin huolissaan, hengitys kiihtyi ja pää nousi, tunsin sen sydämen ja sen kehon valmistautumisen pakenemiseen selkeästi. Joitain hetkiä olimme ja odotin. Mutta haju, joka metsästä tuli, oli liian pelottava, sen verran pelottava, että ratsuni päätti ottaa ritolat, laukalla kotiin. Sain sen kuitenkin pysäytettyä ja tulin alas selästä, mietin hetken, että ehkä pääsemme paikan ohitse, jos tulen alas ja kävelen sen kanssa. En ole koskaan kuullut hevosen pitävän sellaista pörinää, vaikka olen ollut tekemisissä vuosia arabien kanssa, ajattelin.

Tein mielessäni ajatustyötä samalla ja totesin, että palaamme takaisin tallinpihaan, kentälle, joka on tämän samaisen pelottavan metsän vieressä. Kävin vielä vaihtamassa suitset riimuun, koska totesin, että tänään ei ole hyvä ratsastuspäivä, vaikka olin niin suunnitellut.

Kentällä olo oli yhtä pelottavaa, metsää piti tuijottaa ja puhista. Sitä piti juosta karkuun, kaverit viereisessä tarhassa juoksivat ympäriinsä ja pörisivät myös. Joku eläin tai eläimiä meni tai oli mennyt metsässä ja tuuli juuri sieltä suunnalta. 

Tämän pitkällisen alustuksen jälkeen pääsemme siihen, miksi tulin kirjoittamaan tätä. Nimittäin aluksi hetkellisesti huomasin itsessäni hermostuneisuutta; miten se voi noin paljon pelätä, miksi se ei kuuntele ja miksi en päässyt sinne maastoon. Yritin kävelyttämällä saada hevosta rauhoittumaan, mutta mikään ei muuttunut, annoin sen juosta narun päässä, mutta tietenkään se ei auttanut. Jostain syystä hetkeksi palasin takaisin johonkin vanhaan opittuun, miksi? En tiedä, koska se hetki meni ohi yhtä nopeasti kuin lopulta tulikin ja totesin lopulta tekeväni siinä hetkessä kuin minusta itsestäni tuntui parhaalta. Astuin ulos omasta halustani tehdä tietyllä tavalla ja menin hevosen saappaisiin, miltähän siitä tuntuu?
Jälkeenpäin mietin ensin hieman naureskellen, että olisi ollut kiva taas, kun joku olisi ollut seuraamassa tai videoimassa, kun Suvi hevostelee. Mutta sitten mietin, että se olisi ollut kyllä ihan mahtavaa katsoa jälkeenpäin, miten muutos olisi näkynyt hevosen kehossa ja ehkä omassani.
Tapahtui siis seuraavaa:

Jäin seisomaan paikalleni ja annoin hevosen tuijottaa metsää. En tehnyt mitään, enkä pyytänyt siltä mitään. Olin ja hengitin, maadoitin itseäni ja tulin siihen hetkeen. Seisoin juurineni juuri siinä kohdassa missä olin ja hengitin ja annoin hevosen olla. Kuitenkin mielessäni ajatellen, että kaikki on hyvin ja voit tulla tänne minun kanssani. Hetkisen aikaa mietin, että ei tästä tule mitään, hevonen kävi niin kierroksilla, mutta päätin silti jäädä siihen ja olla.

Minimaalisen pienesti se alkoi rauhoittua, sen hengitys tasaantui ja silmät muuttuivat. Pää laski. En tehnyt mitään, olin vain. Se rauhoittui lisää. Pyysin rauhallisen yhden askeleen, se oli varovainen mutta rauhallinen. Yhden vain ja sitten seis, se sai tarkkailla metsää jos halusi, nyt jo nopeasti se jälleen palasi luokseni, hetkeen. 

Joitain askelia suuntaan ja toiseen, löysällä narulla. Minä liikuin ensin ja pyysin hevosta perässä, rauhassa ja ilman minkäänlaista vetämistä. Välillä se selvästi mietti, jos olimme menossa lähemmäs metsää, mutta kyllä se kuitenkin tuli. Se sai itse päättää ja se päätti kävellä luokseni, lähemmäs metsää.

Kaverit viereisessä tarhassa ajoittain saivat juoksukohtauksen, mutta hevonen ei enää välittänyt niistä. Se huomioi, mutta ei reagoinut. Välillä myös metsä vei mielen, silloin hengitys hieman kiihtyi, sieraimet laajenivat. Seisoin koko ajan hevosen edessä, tarkastellen sitä.

Miten hienovaraisia merkkejä suuntaan ja toiseen. Ja lopulta pää kävi maassa, jännittynyt linja muuttui rennoksi. Suu oli erilainen ja katse silmissä oli jälleen täällä eikä missään muualla. Ajalla ei ollut merkitystä, ei ollut aikataulua tai tehtävää mitä suorittaa. Meidän hetkemme kesti noin tunnin, luulisin. Tunti melkein kokonaan paikallaan seisten ja silti koin ja opin tuosta hevosesta niin paljon enemmän, kuin olisin oppinut sillä maastoretkellä.

Millä asialla on merkitys?


12 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Sai ajattelemaan paljon omaa toimintaani, kun Oodi saattaa maastolenkillä kyttäillä jotain jännää. Harvoin sitä osaa oikeasti itse rentoutua, vaikka tiedostaa kuitenkin että oma hermostuminen vain pahentaa asiaa. Ensi kerralla täytyy muistaa tämä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilia.

      Niinhän se on, että oma kehomme on se, joka viestii hevoselle asioita. Jännittäminen siirtyy suoraan hevoseen, niin kuin se siirtyy myös ihmiseltä toiselle, peilisolujen takia.

      Luulen, että Oodin kanssa näkisit "tuloksen" nopeasti. Se on sen verran herkkä tamma ja varmasti arvostaisi sinun antamaasi tukea ja apua, joka tulisi näin hienotunteisesti! :)

      Poista
    2. Oodi on kyllä mainio, se kertoo välittömästi mulle jo ennen kuin itse huomaan millä tuulella olen :) Mäkin olisin kiinnostunut samanlaisesta kurssista mistä Anniina alempana puhui!

      Poista
    3. Näin juuri, eli sitten kuuntelemaan! :]

      Ja sittenhän teitä olisi jo kaksi! :) Treen seudulla jos kurssitellaan, niin joku 5-6 voisi olla minimimäärä henkilöitä.

      Poista
  2. Hyvä postaus! Pidätkö sä kehotietouden kursseja? Mä haluaisin niin sellaiselle kurssille jossa opeteltaisiin kehon tiedostamista ja just sellasta ajatusten nollaamista yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anniina!

      Hevoskursseillani kyllä on aina mukana kehotietoisuus ja läsnäolo, joskus enemmän harjoituksia ja joskus vähemmän.
      ..Kasaat porukan, niin tulen kyllä teitä kurssittamaan aiheen tiimoilta! :)

      Poista
  3. Wau mikä postaus! Yleisestikkin tuli mieleeni, kun monesti sanotaan ihan kaikissa tilanteissa, että hevonen vain "possuilee". Se jotenkin särähtää korvaan. Osaako hevonen sun mielestä possuilla? Joku alkeiskurssin poni joka on "oppinut" pukittelemaan, possuileeko se? Tai kun hevonen kieltää kisoissa paljon tai kun hevonen siirtyy kokoajan pois jakkaran viereltä jotta emme pääse selkään tai kieltäytyy menemästä maneesiin. Onko se muka possuilua? Mulla on vaan sellanen kutina että ei hevonen osaa possuilla.. Ajattelin että sä olet mitä parhain ihminen vastaamaan tähän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rebe :)

      Niin, tuosta voidaan olla montaa mieltä ja jokaisella on varmasti oma totuutensa tähänkin asiaan.
      Jos nyt oikein lyhyesti vastaan, niin kyllä: hevonen oppii koko ajan (ei vain silloin, kun me päätämme, että nyt on oppimishetki), joten se voi oppia monenlaisia asioita.
      Mutta se, että voiko tätä kutsua possuiluksi/kusettamiseksi jne. niin kai riippuu siitä, miten kukakin noita sanoja määrittelee.

      Minä uskon, että hevoselle tunteet on aina aitoja, mutta toki on tilanteita, joissa se on oppinut, että tietystä asiasta seuraa asia x, jonka se kokee kannattavaksi itselleen. Tai vaikka on liikaa virtaa tai huono päivä tai huono keli jne. Yksilöitä nekin ovat..
      Minusta on liiallista asioiden yksinkertaistamista, että hevoset eivät ajattelisi ja olisi muutoin tietoisia, mutta sitten taas, en usko, että ne pohdiskelevat vapaa-ajallaan, että mitä possuilua sitä ihmiselle keksisi.

      Ehkä tästä voisi tehdä ihan oman kirjoituksen, kun tämä on minusta aika monisyinen asia. :)

      Poista
    2. Pakko kommentoida sikailuun/kusettamiseen... Ei tekis Suvi huonoa tehdä omaa postausta... :)

      Minulla myös 'ottaa korvaan' kun ihmiset sanovat esim. 'raippaa vaan, se testaa/kusettaa'. Tai 'kiltti, mutta testaa'. En oikein tykkää ajatuksesta että kaikki 'virhekäyttäytyminen' on yksinkertaisesti kusettamista tai testaamista. Esimerkiksi itse opetin hevoseni kusettamaan (väistämään) selkäännousussa tarjoamalla palkan aina samalta puolelta. Kyllä se tietää, että a) kerjäämällä ei tule, b) aina ei saa, c) miten pitää olla, mutta totta hemmetissä se yrittää. Kuten oikein onkin. Kusettamiseksi tuon käytöksen leimaisin kuitenkin vasta sen jälkeen kun olisin reagoinut siihen asenteella "äh, antaa olla". Tai "iik, ei sitten".

      Tästä huolimatta olen syvästi sitä mieltä, että kyllä melkein hevonen kuin hevonen tekee mielummin liian vähän kuin liian paljon. Siis hevonen on luontaisesti laiska, ja on siksi että evolutiivisesti se on järkevää. Ollakseen laiska joku reagoi isosti ajatuksella 'kerran kun pelästytän niin ei se akka enää käy häiritsemään', toinen taas on mato pohkeelle. Kaikki nuo voi olla ihan yhtä 'kusetusta'. Se että hevonen reagoi tietyissä tilanteissa samalla vahvasti väärällä tavalla ei tee siitä yhtään pahempaa tai parempaa. Miksi silti osa asioista katsotaan yleisesti 'kusettamiseksi', toiset taas laiskuudeksi -- tai joskus jopa vain herkkyydeksi?

      Minulle kusetuksen, virheopetuksen ja luontaisen laiskuuden pohjimmainen ero on omassa reaktiossani ja hevosen tavoitteessa. Hevonen opettaa meitä ihan yhtä lailla.

      Tästä syystä tuli niin tyhmä olo kirjoittaa 'se vaan kusetti' kun laitoin Suville tässä päivänä eräänä viestiä siitä kuinka meidän Nti oli sika kentällä. Mietin pitkään kehtaanko laittaakaan. Todellisuudessa tilanteessa oli varmasti joku *yksittäinen* ärsyke mihin se omaan ihanaan tapaansa ylireagoi, kokeili päästä tilanteesta pois, liioitteli, ei osannut suhtautua, jne. Mutta sanopa tuo tekstiviestissä/keskustelussa! 'Kusetus' on vaan niin kätevä pikakirjoitus. ;)

      Muutenkin tulee usein mieleen -- erityisesti kun olet ns. lh- tai hevoslähtöisellä tai pehmeämmällä, tai miksi nyt haluatkaan kutsua, tavalla liikkeellä -- että kaikkea pitää ihan hirveesti selittää ja määritellä. Melkein kaikella on joku vähemmän kiva (sivu)merkitys. Yleensä vielä niin, että mikä on selkeä ja neutraali sanonta 'ratsastuskoulu-/enkkupiireissä' on hirveän (negatiivisesti) latautunut 'lh-piireissä' ja päinvastoin. Vai kuinka moni pystyy piirissä kuin piirissä selittämättä sanomaan "mä harrastan lh:ta (tai hevoslähtöisesti tai pehmeästi tai...)"?

      /me kirjoittaa taas kahden tunnin yöunilla. Ei hyvä. :D

      Poista
    3. Niinpä, jo sanan määrittelemisestä kaikki alkaa, koska jokainen ajattelee sen omalla tavallaan ja todennäköisesti liittää sen tiettyyn kontekstiin.

      On todella joskus vaikeaa lyhyesti alkaa selittää jotain asiaa, mitä tekee, miten tekee, miksi tekee. Jokainen ihminen, kun ymmärtää asiat omasta lähtökohdastaan ja jokaisella on ne omat juttunsa. Ehkä toisaalta taas asian voisi kääntää myös niin päin, että tarvitseeko kaikkea selittää eli onko tarpeen selittää.

      Mutta aiheeseen palatakseni, ehkäpä kirjoittelen tosiaan aiheesta ihan erikseen oman kirjoituksen!

      ..Ja K; ymmärsin kyllä, mitä viestilläsi halusit kertoa, nou hätä. :)

      Poista
  4. Aivan ihana teksti! Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kuulla, että tykkäsit! :)

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)