tiistai 18. elokuuta 2015

Oman tilan merkitys

Aloitin jo toissapäivänä samasta aiheesta, mutta teksti jäi luonnoksiin. En jostain syystä meinannut millään saada sitä valmiiksi ja asia ei oikein jäsentynyt päässäni mitenkään kirjoitettavaan muotoon. Lupasin erään lukijan toiveesta kirjoittaa oman postauksensa ihmisen omasta tilasta, ja sitä yritin siis kirjoittaa huonolla menestyksellä, vaikka aihe on nyt hyvin lähellä minua, tai ehkä juuri siksi. Sellainen opettavainen postaus aiheesta oli haastava, koska olen jälleen kerran itse joutunut palaamaan ihan perusasioiden äärelle, ensin unohdettuani täysin omat opetukseni ja eilen ja tänään sitten palailin jälleen takaisin oikeille jäljille. Joskus on ilmeisesti mentävä metsään, ryvettävä hetki ja sitten vasta tunnekuohun jälkeen kykenee taas ajattelemaan asioita eri tavalla ja siitä lähtökohdasta, joka on itselle tärkeä.

Tämä kirjoitus siis nyt enemmän viime päivien kokemusten mukaan ja se ei tule nyt sellaisessa selitysmuodossa kuin alunperin ajattelin, enemmän kokemuksia ja ajatuksia, vähemmän "faktaa".

Palataanpa hieman taaksepäin; alusta saakka oli aika selvää, että Neiti C:llä ja minulla oli pieni kommunikointikatkos maastakäsittelyssä. Siis ihan missä vain, se halusi kävellä minun edelläni tai sitten jos se oli lähempäni, niin melkein joka askeleella tunsin lavan osuvan selkääni/kylkeeni. Lisäksi se oli hieman rauhaton, ei malttanut seistä ja pää saattoi heilahtaa siihen malliin, että minun pääni jäi tulilinjalle.
Neiti C on kuitenkin tosi kiltti eikä se tee näitä asioita siksi, että se haluaisi olla raggari. Tavallaan siis kaikki oli ok, mutta samaan aikaan tiesin, että minulle tärkeät asiat olivat hieman retuperällä. Mikään tällainen ei kuitenkaan ole ongelma ennen kuin se on ongelma.

Josta päästäänkin aasinsiltaa viime päivien tapahtumiin, mutta alustan vielä ensin vähäsen. Neiti C on  nyt viettänyt aikaansa aika erilaisessa ympäristössä kuin aiemmin. Se on ollut yötäpäivää ulkona pienessä hevoslaumassa, kun aiemmin se on ollut tallissa ja tarhassa yksin. Emme ole käyttäneet kenttää kuin satunnaisia kertoja ja olemme tehneet enemmän asioita molemmat jalkaisin kuin siten, että minä istuisin selässä. Meillä on mennyt hienosti ja pikkuhiljaa kulttuurishokki on alkannut mennä ohi ja nyt minusta tuntuu, että on pienen identiteettikriisin paikka, Neiti C vaikuttaa itsekin välillä hieman hämmentyvän omia reaktioitaan asioihin, sen ilme on vähän kuin sellainen "teinkö minä äsken noin?".

Koska kaikki on mennyt hyvin ja olemme keskittyneet enemmän vain rentouteen ja mukavuuteen ja rauhallisuuteen olen jättänyt joidenkin asioiden työstämisen myöhempään. Näihin asioihin lukeutuu myös tämä ihmisen oma tila ja se, miten minä toivoisin hevosen käyttäytyvän lähestyessään minua, oli tilanne mikä hyvänsä. En ole ajatellut sen olevan vielä ajankohtaista, kun on ollut muutakin tekemistä ja olemme keskittyneet enemmän tutustumiseen ja kaikkeen edellä mainittuun. Toki asia on ollut mielessäni ja jotain pientä olemme tehneet, mutta se oikea työstö on jäänyt. Ajattelin, että sen hetki on sitten myöhemmin. Ja se myöhemmin konkretisoitui toissapäivänä.

Nyt kun Neiti C on saanut kavereita, niistä on tullut todella tärkeitä. Niin tärkeitä, että jonnekin lähteminen aiheuttaa huolestumista, ehkä hirnuntaa tai sitten pysähtelyä. Välillä reagointi voi olla hiturointia ja välillä hätäilyä. Olemme kuitenkin päässeet etenemään ja lopputulos on yleisesti ottaen ollut hyvä. Hevonen on saanut tuoda julki omat tuntemuksensa ja niitä on kuunneltu, mutta olemme kuitenkin pehmeästi edenneet lopulta sinne, minne olen pyytänyt. Alussa paluu aiheutti kiirettä, mutta sitten se loppui ja paluumatkalla pystyi keskittymään syömiseen eikä juoksemiseen. Minua ei ole myöskään vedetty perässä ensimmäisen viikon jälkeen ja jaksamme keskittyä vähän vaikka huoli tuleekin, eli edistystä on kyllä tapahtunut.

Oman tilan merkitys konkretisoitui kuitenkin tosiaan sunnuntaina, kun jostain syystä paluumatkasta tuli maailman pelottavin juttu. Jo lähtiessä C oli hieman hätäinen, mutta ajattelin sen menevän ohi, oli hetkiä kun se rauhouttui, mutta sitten palasimme jälleen hätäilyyn. Mielessäni mietin, että takaisin päin tilanne varmasti rauhoittuu, eikä minun tarvitse pysäytellä ja peruutella hevosta koko ajan ja hakea siihen jotain kontaktia. Olin väärässä.
Mitä lähemmäs laidunta tulimme, sitä enemmän C:lle tuli kiire ja mitä enemmän sille tuli kiire sen ylemmäs sen pää nousi ja kierrokset siinä samalla. Lopputulos oli minä yrittämässä pitää hätäilevää hevosta edes jotenkuten sillä tavalla, että se ei juokse edelläni ja samalla yritin pitää hajurakoa meidän välillä, syystä että 500 kiloa lihaa päälläni ei tuntunut kivalta ajatukselta. C kun tuntui juuri siltä, että jos hän nyt päättää lähteä, niin minä olen tulilinjalla, koska lapa.

Josta pääsemme omaan tilaan, josta pääsemme minun hermojen menettämiseeni, josta pääsemme järkyttävään syyllisyyden tuntoon, josta pääsemme rauhoittumiseen ja lopulta siihen, että lamppu syttyi Suvin päässä.

Asia, jota _aina_ toitotan asiakkailleni ja kaikille. Se oma tila, että hevonen kunnioittaa sinun tilaasi ja sinä kunnioitat sen, oli tilanne mikä hyvänsä. Oman tilan kunnioittamista voi opettaa hevoselle hienovaraisesti, en siis tykkää mistään armottomasta nykimisestä, riuhtomisesta, peruuttelusta, juoksuttamisesta tai mistään muustakaan. Koska minun näkemykseni mukaan oma tila tulee automaattisesti molemminpuolisen kunnioituksen ja luottamuksen kautta, mutta samalla sitä voi ja kannattaa treenata erilaisin harjoittein. Varsinkin silloin, jos on selvää, että ette ole samalla sivulla sääntöjenne kanssa.

Rajat ovat myös rakkautta, ne tuovat turvaa ja ne luovat luottamusta. Rajoja olisi hyvä kuitenkin asettaa hyvässä hengessä, opastaen, eikä käskemällä. Kunnioitus ei tule pakottamalla ja pelko on huono opettaja.
Ehkä ydinajatuksena olisi se, että tietää mitä tekee, on itse rauhallinen ja omalla läsnäolollaan luo sellaisen energian, jossa hevosen on helppo olla ja opetella. Loppujen lopuksi me olemme aina kuitenkin se vastuussa oleva yksilö. Se, jonka pitäisi luoda nimenomaan läsnäoloa, rauhallisuutta ja turvaa, ja sitä voidaan luoda pehmeästi mutta samalla asettaen rajoja.

Ja jospa nyt sitten julkisesti nöyryytän itseäni ja kerron, että sunnuntaina en toiminut minkään oman oppini mukaan, vaan taannuin. Turhauduin, en ollut hetkessä, koitin vain hallita, en ollut luotettava. Oletin hevosen osaavan huolestuneessa tilanteessa asian, jota se ei osaa vielä hyvänäkään hetkenä. Valitsin todella typerän, mutta onneksi samalla silmiä avaavan, hetken sen konkretisoitumiselle, että oman tilan opettaminen on oikeasti minulle tärkeää. En vain yksinkertaisesti pidä siitä, että jos hevonen pelästyy tms. sen ensimmäisen reaktio on lähestyä ihmistä, vaikka se ei tekisikään sitä mitenkään pahalla. Ja tässä asiassa minun näkökulmastani kaikki lähtee omasta tilasta, siitä kunnioituksesta ja luottamuksesta.

Tein eilen testin ja lähdin samalle lenkille. Minulla oli alusta alkaen erilainen hevonen, vaikka muut huuteli ja riekkui, niin nyt huolestumista ei ollut laisinkaan tai hyvin vähän. Omat reaktioni olivat pehmeät ja rauhoittavat, yritin olla ohjaileva en käskevä ja palasin kehooni ja tilanteeseen. Ei hallitsemista tai mitään negatiivista energiaa ja voitteko kuvitella, että hevonen oli ihan erilainen. Outoa (kyllä, tuo oli sarkastinen kommentti).
Sitä en osaa sanoa mikä juuri tuossa sunnuntain lenkissä oli se ratkaiseva tekijä, kuun asento vai joku muu, mutta eipä sillä ole väliäkään. Sen merkitys oli siinä, että ymmärsin nyt olevan oikea aika seuraavalle stepillä eli rajojen asettamiselle.

Eikä tässä vielä kaikki!
Tänään tuli sitten itselle oikea Heureka-hetki, välillä mietin, miten pitkät piuhat ihmisellä voi olla, kun on kyse omasta toiminnasta.. Mutta siis, olimme lähdössä jälleen kerran kavereiden luota ja hetkisen käveltyämme alkoi stoppailu ja taaksepäin vilkuilu, peruuttelu ja kääntyily. Hetken vain yritin päästä eteenpäin, pyysin pehmeästi, mutta ehkä vähän liian ehdotellen. Lopputulos oli minun näkökulmastani huono, ei oikein edistystä mihinkään suuntaan, selvää oli vain se, että C halusi palata takaisin.
Mutta sitten, minäpä vain päätin, että nyt mennään. Ei negatiivista energiaa, ei käskemistä tai reiehumista, vaan päättäväisyyttä. Rajoja ja rakkautta, otin ohjat oikeasti omiin käsiini. Ja jälleen kerran jotain outoa (kröhöm) tapahtui; C käveli reippaasti perässäni eikä mitään ajatustakaan ollut enää äskeisestä showsta.

Note to self: Koita tiedostaa ne hetket, kun edellisen hevosen aikaiset toimintatavat eivät ihan sinällään toimi, vaan tarvitaan enemmän erilaista pehmeää jämäkkyyttä.

Kävelimme C:n kanssa kentälle, jossa sitten aloitimme sen lapatyöskentelyn ja kun kävelimme takaisin niin minulla oli narun päässä rento ja pehmeä hevonen. Kontaktimme oli sellainen, että kun hidastin vauhtiani C:kin hidasti vauhtiaan. Ei mitään puhetta hätäilystä, kiireestä tai muustakaan.

Oikeasti, joskus mietin, että mitä päässäni välillä liikkuu vai liikkuuko siellä mitään. No, palasin perusteisiin ja sain itseni kiinni siitä, että astuin omaan ansaani. Lesson learned, I think.

P.S Aion yrittää alkaa kuvata meidän treenejä, niin ehkä pääsen näyttämään kehityspolkua videomuodossa

9 kommenttia:

  1. Hyvä postaus! Oodi on muuten ihmisen tilaa todella paljon kunnioittava, mutta talutuslenkeillä maastossa sen ihaillessa maisemia joudun huomauttelemaan sitä aika usein että hei mäkin olen tässä. Se siis haahuilee ja saatan löytää sen lavan tökkäisemästä itseäni tai kavion hipaisevan kantapäätäni. Käydään valitettavan harvoin maastakäsin maastossa, tähän olisi itsellä iso tsemppauksen paikka. Kentällä on ihan eri asia sitten, koska siellä hommia tehdäänkin tosi paljon ja siellä tilan kunnioitus pelittääkin molemmin puolin. Nyt täytyykin asennoitua samallailla myös sen ulkopuolella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilia! :)

      Ehkä se ydinajatus onkin juuri siinä, että tämä on minulle sellainen peruasia, jonka soisin "toimivan", niin kentällä, maastossa kuin tallissakin. Eli, että se ei olisi jossain vaiheessa enää asia, jonka kanssa varsinaisesti tehdään hommia, vaan se on molemmille osapuolille selvä juttu, kaikissa tilanteissa. ..Ja tässä tietenkin mukana myös se, että ihminen kunnioittaa myös hevosta, ei vain toisinpäin. :)

      ..Minä esimerkiksi Neten kanssa kävin ihan maastakäsin juoksulenkillä ja siinäkin on kiva, että tahti on molemmilla sama ja meininki on hyvä. Juoksemisessa myös ehkä kulminoituu se, miten se yhteistyö pelaa.

      Eihän sinne maastoon tarvitse jalkaisin lähteä, mutta jos lähdet, niin toivottelen tsemppiä reeneihin! :)

      P.S Sormeni ovat solmussa ja tuntuu, että kirjoitin siansaksaa

      Poista
    2. Voitaisiin kyllä mennä, tekisi itsellekin lenkit hyvää :D Meillä itseasiassa jäi lehmien kanssa juttu kesken, ja varmaan täytyy palata sinne maastakäsin ettei tule yhtä lennokasta poistumista kuten viimeksi..

      Kiitos tsempeistä!

      Poista
    3. Lehmät, nuo kuuluisat hevosensyöjät! ..Maastakäsin voi olla helpompaa opiskella sitä, että ne ovat märehtijöitä, jotka tykkää liikkua laumassa :D

      Poista
  2. minä toivoin postausta tästä aiheesta. Kiitos, tämä herätti ajatuksia :)

    VastaaPoista
  3. Oma tila. Minun oma tilani. Senhän sinä opetit minulle ja Ossille ja kiitos siitä. Herra The Hevoinen on 95% ajasta oikea herrasmies, mutta välillä se pikku piru iskee ja hampaat käyvät paidassani tai housun lahkeessa. Yleensä se tarkoittaa sitä mitä ennenkin: "Tiedän, että sinulla on herkkuja. Heti kaikki tänne nyt." Vaan kun muutaman kerran työntää pois tai kättä/riimunarua/raippaa heilauttaa, ollaan taas niin herrasmiehiä, että.
    Tämä oman tilan oppiminen on ollut meillä se tärkein juttu, että olemme voineet harjoitella sirkushevoseksi kasvamista. ;)
    Kiitos sinulle siitä!
    Heini

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heini, kiitos kun jaoit!
      ..Ja kiitos muutenkin, otan palautteen vastaan kiitollisena :) :)

      Ossi the hevoinen on kyllä mainio tapaus, olette ihana pari!

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)