lauantai 28. marraskuuta 2015

Kuin tsunami.

Joskus eteen tulee sellainen hevonen (tai joku muu asia), jonka jälkeen mikään ei enää ole ennallaan. Kaikki muuttuu joko nopeasti tai pikkuhiljaa, mutta muuttuu kuitenkin. Muutos voi olla sellainen, että sen ymmärtää vasta kun se on tapahtunut, tai sitten ihan siinä hetkessä. Tärkeintä on kuitenkin nimenomaan se muutos.

Näitä voi tapahtua pienemmässäkin mittakaavassa, mutta nyt tarkoitan juuri niitä merkityksellisiä asioita, sellaisia, jotka muuttavat elämää tai asennetta siihen, ehkä asennetta maailmaa ja omaa itseään kohtaan.

Minusta on rohkeutta nöyrtyä ja kuunnella, todeta joskus, että se mitä olet ennen ajatellut todeksi, ei ehkä olekaan niin ultimaattisen totta. Minkälainen matka pitää käydä, että uskaltaa muuttua? Mitä kaikkea muutos voi koskea ja mihin kaikkeen se linkittyy.

Siinä hetkessä ollessa kaikki tuntuu kammottavalta, hajottavalta, kaaokselta. Ehkä ei ole kontrollia mihinkään, ehkä usko on loppunut kokonaan. Ehkä kaikki tuntuu olevan hukassa, koska mikään mihin olet aiemmin uskonut, minkä avulla olet aiemmin määritellyt, ei olekaan enää sinulle totta. Se tuntuu kamalalta, pelottavalta, olisi niin mukavaa jäädä ja olla siinä vanhassa tutussa. Kenen mielestä ikinä kehittymisen hetkellä se hetki on ollut oikeasti miellyttävä?

On olemassa tietynlaisia hevosia, jotka tulevat kuin tsunami. Hajottavat kaiken mihin olet uskonut. Saat heittää yleistykset ja määritelmät romukoppaan, niin hevosten kuin ihmisten ja oman itsesikin kohdalla. Palaat alkupisteeseen tai jonnekin vieläkin kauemmas, etsien jotain pientäkin lankaa, josta saada kiinni, että missään olisi mitään järkeä.

Kuinka suuri vaikutus hevosella voi olla oman identiteetin määrittelyssä? Voiko se olla osallisena, jos joudut muuttamaan omia määritelmiäsi itsestäsi? Jos voi, niin kuinka perusteellisesti? Mitä hevonen voi opettaa jos katsot sitä oppijan näkökulmasta, peilinä?

Ne tulevat ja sekoittavat kaiken ja sen jälkeen mikään ei ole ennallaan. Huomaat kerääväsi palasia ympäriinsä vielä pitkään kohtaamisen jälkeenkin. Saatat olla vieläkin vähän rikki, mutta silti jo vahvempi kuin koskaan ennen. Mitä tapahtui? Ne hajoittavat, kokoavat ja hajoittavat uudelleen. Mikään muu ei kelpaa kuin se, että olet ilman ulkopuolelta tulevia määritelmiä ja uskomuksia. Vain sinä.

Ja miten paljon se vie energiaa, olla keskellä tsunamia. Kunnes yhtäkkiä huomaat, että se on jo mennyt. Et tiedä ihan tarkalleen koska kaikki päättyi, mikä kaikki muuttui ja missä vaiheessa. Huomaat vain, että kaikki on muuttunut, sinä olet muuttunut. Ei enää tekosyitä. ei selittelyä muille. Palasia voi joutua keräilemään pikkuhiljaa ja vielä jälkikäteenkin uudelleen järjestelemään. "Ne ovat vain hevosia"..Jotkut hevoset tulevat vastaan muuttaakseen maailman, sinun maailmasi.

4 kommenttia:

  1. Hieno ja ajatuksia herättävä teksti.

    Omalla kohdallani elämäni ihmisenä ja hevosihmisenä mullisti hevonen, joka on hyvin samanlainen kuin minä itse. Aluksi hevonen tuntui toimivan rasittavasti ja monessa tilanteessa aivan liian voimakkaasti. Huomasin kritisoivani hevosta sellaisista asioista ja toimintamalleista, joita omat läheiseni tuovat minun käytöksessäni usein esille negatiivisina asioina. Lopulta tajusin, että minun on ensin hyväksyttävä itseni ja rasittavat piirteeni tullakseni sinuiksi tämän hevosen kanssa. On ihan ok olla sellainen kuin on; herkkä ja tunteet edellä kulkeva. Se toi minulle myös kaipaamaani auktoriteettia, sillä aloin ymmärtää nopeasti mikä hevosta milloinkin vaivasi. Milloin kärpänen kiusasi vatsan alla ja milloin naapurikarsinan hevonen ahdisti herkän tamman mieltä. Pystyin ratkaisemaan sen ongelmia nopeammin ja tuomaan sille rauhaa, kuten johtajan kuuluukin. Hevonen uskaltaa nyt jo näyttää mielentilansa sen sijaan, että käpertyisi itseensä. Meidän molempien "ärsyttävyydet" ovat hiljalleen hioutuneet vähemmäksi ja kaksi samanlaista ovat löytäneet yhteisen kielen. Matka ei kylläkään ollut helppo, mutta voi miten onnellinen olen siitä, että olemme sen saaneet kulkea - itkuista huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari!

      Ja kiitos myös kokemuksen jakamisesta.
      Noin se juuri menee, usein me näemme sen, mitä emme haluaisi laisinkaan nähdä saati hyväksyä osaksi omaa itseämme.
      Ihanaa kuulla, että olette löytäneet yhteisen tavan olla, se on todellakin kaiken sen vaivan arvoista.

      Poista
  2. Kiitos tästä!

    Olen miettinyt paljon sitä, miten paljon olen muuttunut Penan myötä. Se on ollut ihan hemmetin rasittava kaakki kaikkine herkkyyksineen ja oikkuineen, mutta se on pakottanut minut todella miettimään, mitä teen, mitä haluan, ja ennen kaikkea MITEN teen ja MITEN pääsen sinne minne haluan. Olen heilahdellut ylilyöntien puolelle molemmissa ääripäissä (kova vs. lällypehmeä, hurja auktoriteetti vs. ei kuria lainkaan, "kyllä-se-menee-kun-laitetaan-menemään vs. ei-se-vaan-pysty-koska-sitä-ja-tätä) ja opetellut itseäni varmaan enemmän kuin hevosta. On oltava äärimmäisen keskittynyt koko ajan, mutta ei yhtään jännittynyt. Ihan sitä samaahan minä odotan hevoseltanikin. Jos minä olen sen peili ja se minun, on meidän oltava samassa sanassa, ei, vaan samassa tavussa, koko ajan.

    Kirjoitin jokin aika sitten omaan blogiini Anna Andersenilta varastamani lauseen: Jos haluat onnistua hevosesi kanssa, rakasta sitä.

    Siinä on ihan mahdoton viisaus. Minä tarvitsen Penaani kaikkine vikoineen, ja kun annan asian olla juuri niin, pääsen lähemmäs osaamista ja ymmärtämistä kuin osasin uneksiakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio kuvailu, kiitos siitä. Osut asian ytimeen. :)

      ..ja jos alkaa oikein syvällisesti pohtia, niin onko ne viat ja ärsytyksen aiheuttajat hevosessa vai sinussa itsessäsi? Ja kenessä ja miksi ne on hyvä hyväksyä..

      Hyvä lausahdus!

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)