tiistai 17. marraskuuta 2015

Pörh!


Tervehdys vaan te kaikki tätä Tampereen Prinsessan elämästä kertovaa blogia lukevat! Kyllä vain, Neiti C on vihdoista viimein päässyt ääneen, jo oli aikakin päästä kertomaan vähän omia näkemyksiäni asioista.

Tuo minun ihminen on kuulemma kirjoittanut blogia jo ennen kuin minä saavuin, mutta olen sitä mieltä, että siitä huolimatta tämä voisi olla ihan täysin pyhitetty minusta kertoville jutuille. Olenhan todella hilpeyttä herättävä, mutta vakavasti otettava, kaunis mustantiikerinkirjava Knabstrup. Minä olen tosi nopea oppimaan asioita ja välillä kuulen väitettävän, että opin jopa sellaisia asioita, joita ei pitäisi. Oikaistakseni asiaa hieman sanottakoon, että jos ihminen on niin höntti, että opettaa minulle asian x (ja minä olen tarpeeksi viisas oppiakseni jopa kerrasta), niin eihän se minun vikani ole. Minä vain teen niin kuin on pyydetty.

Parhaiten opin muuten silloin kun saan karkkeja! Oikeastaan minulle kelpaa ihan mikä vaan hevoselle syötettävä; lempparini ovat ehkä kuitenkin omenat ja porkkanat, mutta en käännä päätä pois (paitsi vähän, kun niin on opetettu) myöskään vadelmanamien ja leivän edessä. Nyt tuo minun ihmiseni on saanut päähänsä syöttää minulle biotiinia, muka huono kavioaines (pah, toim. huom.) ja siitä minä en kamalasti tykkää. Olenkin niin ovela, että vaikka se tulee kauran seassa kasteltuna, niin minä tyttö osaankin mupeltaa niin, että osa siitä jää kovaksi kasaksi ruoka-astiaani, hah.
Yksi päivä minä olin kovasti menossa erään tädin taskulle ja sain kuin sainkin karkin, sylkäisin sen kyllä samantien ulos ja menin loukkaantuneena karsinaani. Kuka kehtaa syöttää viattomalle hevosparalle koirankarkin, siis yäk, kuinka huono huumorintaju!

Kuten otsikoinnista voitte päätellä (halusin jonkun lyhyen ja ytimekkään, mutta kuvaavan), niin minä olen välillä hieman huolestunut ja tuijottelen asioita. Silloin minä aina puhisen ja pörisen kovaan ääneen, että varmasti tuo ihmiseni ymmärtää, että nyt on meinaan jännät paikat. Sille kun saa välillä vääntää asioita rautalangasta. Olen kyllä sitä tässä koulutellut pitkin matkaa ja kyllä se jo ajoittain alkaa näyttää merkkejä oppimisesta, eli ihan kehityskelpoinen yksilö.

Minun lempihommaani on ehdottomasti siis syöminen, pitää pitää linjat kunnossa, kun on tuo talvikin tulossa. Mutta on nuo kaksijalkaiset tyypitkin ihan kivoja, varsinkin silloin, kun niiltä saa ruokaa ja karkkeja. Olen kyllä ehkä eniten kiinnostunut tuosta omasta ihmisestäni, menen aina kohteliaasti häntä vastaan, kun hän tulee.. Mutta joskus kyllä ensin haluan, että hänkin kävelee muutaman metrin portilta luokseni, sitten minäkin tyytyväisenä kyllä menen sen luokse, koska olen opettanut sen hyvin ja sillä on aina karkkeja taskussa.

Me ollaan käyty tosi paljon maastossa ja se on ihan kivaa, välillä on kyllä tosi jännää ja silloin taas pörisen. Erityisesti lehdet, oksat ja kivet on pelottavia, meilläpäin on sellaisia jättiläiskiviä, jotka on toooosi epäilyttäviä. En kyllä ole vielä koskaan nähnyt, että ne olisivat liikkuneet milliäkään, mutta koskaan ei tiedä, koska ne aikoo iskeä.

Kentälläkin me mennään jonkin verran, minua on kuulemma opetettu nyt menemään rentona ja pidemmässä muodossa. En kyllä oikein ymmärrä, että miksi en saisi viilettää pää ylhäällä, silloin näen niin kovin hyvin. Eihän sillä ole väliä, jos sitten hieman kiristää sieltä ja tuolta, olenhan villi arojen eläin, jonka kuuluu saada mennä lujaa ja miten huvittaa. No okei, myönnetään, on kyllä ihan kivaa, että olen löytänyt sellaisen rennon tavan olla ja liikkua, ei tarvi sitten niin paljon stressata kaikkea ja liikutuksen jälkeenkin olen ihan tässä maailmassa. Joskus olen kuulemani mukaan ihan jossain muualla. Ihmiseni ei aina ihan ymmärrä, että olen herkkä hevonen, jonka pitää saada ajoittain elää omassa sisäisessä maailmassani, jossa jokainen objekti on saalistava sapelihammastiikeri.

Sapelihammastiikeristä tulikin mieleeni meidän tallin kissa, se tykkää hengailla meidän kanssa ja minä tykkään säikkyä sitä, kun se syöksyilee kentällä. Kyllähän se on siellä miltei aina, mutta minusta on mukavaa ajoittain vähän väistellä sitä. Haluan, että se tuntee olonsa hurjaksi saalistajaksi ja sille tulee hyvä mieli, se on kuitenkin niin söpö ja pikkuinen oikeasti. Olen kyllä yrittänyt tehdä myös lähempää tuttavuutta, sillä tykkään kaikista, mutta toistaiseksi se on tullut lähimmillään loimieni päälle makoilemaan. Eilen se kyllä kurkisteli kotiinikin, kun tuo ihmiseni oli seurassani, ehkä se on vain ujopiimä?

No mutta, jospa jatkan ensi kerralla, kun saan kavioni tälle näppikselle. Minulle olisi teille vielä monia tarinoita kerrottavana, varmasti ajoittain erilaisia kuin tuon minun ihmiseni, joka joskus sanoo minua draamailijaksi.
Vaikka on se kyllä tosi sympaattinen tapaus ja se tuntuu tykkäävän minusta, joka on tosi tärkeetä, olenhan aivan vastustamaton pieni hevoinen. Ihmiseksi se on yllättävän fiksu ja se ymmärtää minua, se on mukavaa!

Kuvien © Anniina Gullans

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)