keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Tammat


Olen kuullut joskus legendaa ravimiehistä, jotka ei ota tammoja talliinsa. Samoin olen kuullut lukemattomien ihmisten toteavan, että ruuna tai ori sen pitää olla, tammaa ei ikinä. Syinä ovat kuulemma mielialanvaihtelut päivittäin, vaikeat luonteet jamitänäitänyton.
Minun on ollut/on vaikeaa samaistua näihin tuntemuksiin, koska jostain syystä itse olen aina tykästynyt hevosissa juuri tammoihin.

Ja vaikka yleistäminen toimii kovin harvoissa asioissa, niin kyllä minua silti välillä hieman huvittaa tämä tammojen kanssa touhuaminen. Kun kaikki on oikeasti niin päivästä kiinni, tai kuun asennosta tai siitä, että onko sieltä karsinasta lähdetty aamulla oikea vai vasen kavio edellä.

Kävin maanantaina illalla moikkaamassa Celinaa, kuten yleensä aina viikolla tapahtuu. Menimme kentällä ja tarkoituksena oli ratsastaa ihan perushommia, viimeksi lauantaina olin käynyt samaisella kentällä (jossa käymme suhteellisen usein, koska se on tallinpihassa), jolloin kaikki oli hyvin. Maanantaina kaikki oli vähän kamalaa, rentoudesta ei voinut puhua alkuunkaan, pysähtymisen tavoitteleminen aiheutti kirahviefektin ja vastaan taistelemisen, ravi oli pelkkää lapa edellä ryntäilyä ja toki meidän piti ottaa pieniä loikkia, koska kissa, koska pimeys, ja koska jotain.

Lopulta päädyin seuraavanlaiseen ratkaisuun; käynti-seis-käynti siirtymisiä siihen saakka, kunnes oleilemme samalla planeetalla. Ja jonkinlaisen onnistumisen jälkeen lopetimme, hevonen oli jälleen rennompi, johon aina pyrin lopettamaan.
Kävely kentältä takaisin talliin aiheutti kuitenkin jälleen kerran uusia pyrähdyksiä, pyrähdysten syy jäi allekirjoittaneelle epäselväksi, mutta varmasti takaapäin oli tulossa hevosensyöjä. Eräs pyrähdys meinasi aiheuttaa kunnon maakosketuksen, kun C kävi jo miltei polvillaan maassa. Minä ehdin siinä mielessäni (aivot on aika nopeat näissä tilanteissa) kuvitella, miten se menee niskoilleen ja jalat katkeaa ja ties mitä ja yritin äänellä rauhoitella vierestä katsoen. Mutta välikohtauksen jälkeen hän vain jatkoi coolisti(?) ravailua ja hetken kuluttua totesi, että eihän tässä siis ollu mitään hätää ja kuka tääällä muka säikkyy. Voidaan ihan hyvin seistä tässä vaikka maailman tappiin, oliko sulla muuten joku karkki?

Kotiin mennessäni kirosin liukkaat kelit, tilsakelit, talven ja pimeyden alimpaan maanrakoon ja olin pahalla tuulella koko illan.
Ai siis mitenkä vaikuttaa hevosharrastus omaan mielentilaan?

..Ja seuraavana päivänä odotin mielenkiinnolla, että mitenkähän nyt käy. Ja arvatkaa vaan.
Neiti C oli jopa hieman laiskanpulskealla päällä, hän taipui hienosti, pysähtyi niin kuin on opeteltu ja kirahvit oli umohdettu. Yhden kerran poikkesimme uralta hyvin lievän väistöliikkeen vuoksi. Pois kävellessämme lintuparvi lähti lentoon ja se aiheutti paikallaan säpsähdyksen ja pienen söpön pörinän.

Aikaa näiden tapahtumien välillä oli reilu 12 tuntia.

What can I say, tammat, kyllä minä niistä vaan tykkään.


4 kommenttia:

  1. Mulle on ainakin ollut alusta asti selvää, että jos oma hevonen tulee, se on tamma, ja niinhän se onkin. Melkein aina tammoilla oon mennyt vaan. Mistä kukakin tykkää, minusta on hauska kun hevonen on vähän persoonallinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vähän sama, itseasiassa kaikkien eläinten kanssa ainakin toistaiseksi. Koira ja kissakin on tyttöjä :)

      Sepä se ja aika ei käy tylsäksi, kun aina voi yllättyä!

      Poista
  2. Haha niin tuttua :D Mut on ne parhaita <3

    VastaaPoista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)