keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Postaushaaste: Elämäni hevonen


Koen olevani etuoikeutettu; elämässäni on ollut monen monta tärkeää hevosvaikuttajaa, joista kolme viimeisintä ovat kaikki omalla tavallaan minulle Elämäni hevosia. Jokainen on tullut vastaan tietyssä vaiheessa elämää ja jokainen on kuljettanut minua, kasvattanut niin, ettei mikään muu ikinä ole.
Ensimmäisellä on kuitenkin aina tietynlainen paikka sydämessä ja niinpä päätin kertoa teille hevosesta, joka ei elänyt niin pitkään, että olisi päässyt osaksi blogia. Ehkä koko blogia ei olisikaan, jos hän olisi ollut kanssamme pidempään, kuka tietää.

Vuonna 2008 etsin itselleni vuokrahevosta, koska olin muutamia vuosia aiemmin herätellyt eloon joitain vuosia kadoksissa olleen harrastuksen. Olin muuttanut uudelle paikkakunnalle ja ajattelin  hevosen tuovan hyvää vaihtelua opiskelijan elämään. Aika nopeasti löysin yhden lämminverisen tamman, jota lähdin kokeilemaan. Rotu oli tuttu jo ennestään ja minä etsin lähinnä maastoilukaveria. Ensimmäisellä kokeilukerralla emme päässeet tallinpihasta pois  puoleen tuntiin ja takaisin tultiinkin aikamoista kyytiä, olin myyty.

Tuolloin minulla ei ollut vielä olemassa sellaista asiaa kuin itsesuojeluvaisto, lähdin yhä uudelleen ja uudelleen maastoilemaan ties minne, välillä minä päätin vauhdin, usein sen päätti toinen osapuoli.

Tuohon aikaan olin aika eri arvoilla elämässä; olin sitä mieltä, että olen sellainen rationaalinen vuokraaja, joka ei turhia hevosen kanssa hengaile ja syötä sille porkkanoita. Vaan teen asiat niin kuin on sovittu ja keskityn olennaiseen, eli hevosen liikuttamiseen ja tehokkuuteen. En ole koskaan ollut mikään raipalla räimijä tai potkija, mutta tuohon aikaan olin tunnetasolla aika erilainen. Pidin hevosia hevosina ja minusta turha tunteilu oli ajanhukkaa. Tuntuu kuin vuodesta 2008 olisi ikuisuus, ihmisikä.

Muutamassa kuukaudessa tuo tamma ujuttautui elämääni ihan eri tasolla. Vielä talvella etsiskelin uutta vuokrahevosta ja kävinkin jo toisaalla samaan aikaan. Tamman piti olla tiine ja jo senkin vuoksi olin etsimässä tilalle jotain muuta. Mutta aina uudelleen ja uudelleen löysin itsen tuon saman hevosen luota. Järkeilin aina asiaa muille ja selitin, miten en missään nimessä jatka, kun ei sillä kohta voi mitään tehdäkään. Jostain kumman syystä kuitenkin seuraavan keväänä kävin tallilla jo miltei joka päivä ja kolme viikkoa vain hengailin sen kanssa, kun sille tuli jalkaan reikä toisen hevosen hokista. Tämä oli ensimmäinen todellinen käännekohta; ymmärsin mitä se tarkoittaa, kun hevoseen luo ihan erilaisen suhteen. Kyllä meillä oli jo luottamus ennen sitä, mutta kaikki meni seuraavalle tasolle tuon sairasloman aikana. Varsaa ei koskaan tullut, joten me jatkoimme elämäämme ja tässä vaiheessa olin jo autuaasti unohtanut muut hevoset.

Ja siitä se sitten lähti.. järkeily oli toiminnassani jäänyt kauas taakse, tammasta tuli minulle prioriteetti numero yksi.

Vuodet 2008-2010 olivat minulle alkusysäyksiä sille matkalle, jolla olen sen jälkeen ollut. Noiden vuosien aikana oli niin monia vastoinkäymisiä joka osa-alueella, että en pysty laskemaan. Olin niin monta kertaa aikeissa luovuttaa. Vuonna 2009 tämä tamma siirtyi minulle, silloin, kun olimme jo miltei sopineet päivän, jolloin se laitetaan pois. Olimme jatkoajalla.
2010 keväällä me olimme yksikkö, siitä hulluksikin kutsutusta tammasta oli tullut minulle ystävä ja kumppani, jonka kanssa pystyin menemään minne vaan. Voi sitä vauhdin hurmaa, kun sille antoi luvan mennä. Se hevonen rakasti juoksemista, vaikka se ei ikinä omassa lajissaan loistanutkaan.

Samaisena keväänä jatkui meidän on-off jalkaongelmat, olimme päättäneet, että se saa viettää vielä kesän laitumella ja nauttia elämästään.
Se oli kiertänyt niin paljon koteja pitkän elämänsä aikana, kokenut niin paljon ja ikäviä asioita. Nyt sillä oli ollut jonkinlaista jatkuvuutta elämässään jo jonkin aikaa, jotain pysyvyyttä. Se vaikutti onnelliselta hevoselta, vaikka se sen tammamaisen olemuksensa taakse hyvin usein peitti.

Alkukesästä se meni yhtäkkiä huonommaksi, niin huonoksi, että se ei halunnut lähteä minnekään. Silmistä katosi loiste, tuntui kuin se olisi luovuttanut.
Silloin tein sen päätöksistä vaikeimman, oli aika.

Viimeinen viikko oli yksi elämäni pisimmistä, kaikki tapahtui viimeisen kerran. Viimeisen kerran annoin tammalle luvan mennä pellolla, viimeisen kerran se tunne, että olet hevosen kanssa yhtä. On vaikea kuvailla sataprosenttista uskoa ja luottoa hevoseen, sen tietävät vain ne, jotka sen ovat kokeneet.

Edelleen elämäni kamalin päivä oli kesäkuun alussa vuonna 2010. Elämäni hevosen vieminen viimeiselle matkalle, se tunteiden sekamelska ja tuska, joka söi sisältä, niitä ei voi oikein pukea sanoiksi. Antaessani narun pois kädestäni, viimeinen kosketus jo pois liikkuvaan hevoseen. Muutama sekunti ja pamaus, minä putosin niille sijoilleni.

Luopumisen tuska on joskus niin kamalaa, että siihen luulee kuolevansa. Me taistelimme niin pitkään ja sitten jouduimme luovuttamaan, se tuntui niin epäreilulta. Niin moni asia tuntui epäreilulta. Olin tuolloin valmis lopettamaan koko hevostelun, se sattui liikaa ja tuntui, että mikään ei korjaa sitä haavaa, niin paljon vastoinkäymisiä ja pettymyksiä toisensa perään.

Siihen on syy, miksi kirjoitan hevosasioista niin kuin kirjoitan. Moni saattaa ihmetellä, miten paljon annan arvoa hevosten antamille opetuksille.
Tämä tamma oli alku kaikelle ja sen kuolema konkretisoi minulle monta asiaa. Se ei opettanut minulle asioita vain hevosista, se opetti minulle asioita elämästä. Sellaisesta elämästä mitä minä halusin elää. Se opetti minulle sitä, minkälainen minä oikeasti olen, ei sitä mitä olin muille ja mitä olin ympärilleni rakentanut, vaan sitä aitoa minua.

Alkusysäys se oli siksi, että se valmisteli minua seuraavaan koitokseen, joka oli edessäni samana kesänä. llman tuota ensimmäistä koulua, en olisi koskaan selvinnyt seuraavasta. Olen niin paljosta tammalle velkaa, se muutti elämäni.

 "She was mine as a gift,
But never to keep,
As she closed her eyes
Forever to sleep.

She was never mine
She was never yours.
Her spirits unbound,
On a silver wings she fly.

Don't cry for this horse,
She'll be back someday.
When my time is gone,
She will show me the way."

10 kommenttia:

  1. Voi miten ihana postaus <3 eihän tätä voinut itkemättä lukea, tiedän täysin mistä kirjoitat <3

    VastaaPoista
  2. Itku tuli täälläkin, ihana kirjoitus! <3 samaistuin tekstiin, niin paljon samanlaisia ajatuksia minulla on Oodista. Uskomattoman upeita elämän opettajia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilia! <3
      Ninhän ne on, vaikea sitä on saada edes "paperille" lyhyesti.

      Poista
  3. Kauniisti kirjotettu! Onneksi muistot säilyy! ❤️

    VastaaPoista
  4. Tämä oli tosi koskettava, en tiedä mitä muuta sanoisin. Vähän nousi pala kurkkuun, kun mietin, että joku päivä tuo tulee itsellekin eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saara kommentista!
      Niin, ne on aina ikäviä hetkiä, mutta toisaalta ajattelen sen viimeisenä palveluksena. Luopumisen tuska on hinta lahjasta rakastaa.

      Poista
  5. Itku tuli, niin kauniisti kirjoitettu. Minullakin on tulossa vastaavasta tilanteesta kohta taas vuosipäivä ja siksi tunteet ovat aika herkässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Voimia koitokseen, vuosipäivän lähestyessä nämä on aina jotenkin enemmän mielessä.

      Poista

Palautelaatikkoon on aina asiaa :)